Lähdin matkalle ajatuksella, että minun ei tarvitse syömisen, matkustamisen ja majoittumisen lisäksi käyttää rahaa mihinkään. Ei paikan nimellä varustettuja pieniä puisia kameliveistoksia, keinokuituisia jäljennöksiä merkkivaatteista tai edes paikallisen tradition mukaista pitkää miesten kaapua.
Olen pitänyt siitä periaatteesta kiinni jo jokusen vuoden, eikä perhekään enää odota käsinkosketeltavia tuliaisia.
Mitä paremmin olen ajatukseen sopeutunut, sitä enemmän olen alkanut saada vilpitöntä iloa pelkästä ikkunaostoksilla käymisestä. Loputon määrä kattoon saakka täyteen pakattuja pieniä puoteja jopa kaikkein syrjäisimmillä pikkukujilla.
Neljän päivän kiertelyn jälkeen onnistuin viimeinkin pukemaan sanoiksi sen oudon tunteen, mikä on pyörinyt mielessäni: Tangerissa määrää löytyy kyllä, etsit sitten nahkatakkia tai koruja, mutta valikoima ei loppujen lopuksi olekaan niin loputon.
Tarjonnalla on kaksi suuntaa: joko paikallisesta perinteestä ammentavat artikkelit tai niitä länsimaisten tuotteiden kopioita, mutta hyvin vähän mitään sieltä väliltä.
Kuten kaksi elämäntapamatkaajaa ja ahkeraa pössyttelijää tiivistivät asian keskustelussa hostellin kattoterassilla: savukkeita on kyllä mahdollista ostaa ihan mistä tahansa, mutta jos syystä tai toisesta haluaa itse kääriä sätkänsä tuoreemmasta tavarasta, sitä ei löydy mistään päin miljoonakaupunkia.
Mutta oletan, että syy lie enemmän meissä turisteissa kuin paikallisissa myyjissä. Meidän odotuksemme määrittelee sen mitä haluamme ostaa ja myyjä luonnollisesti pyrkii parhaansa mukaan vastaamaan kysyntään.
Ja kehä on valmis.
