Heräsin aamulla uuteen matkaan. Seikkailunmakuista ja huumaavaa reissua on takana melkein viikko, mutta silti minusta tuntui, että nythän tämä vasta alkaa!
Päivän säätiedotus lupasi alueelle pilvistä säätä, mikä monella tavalla sointui hyvin tunnelmani kanssa. Yhtä kyljenkääntöä lukuunottamatta nukuin kuin kivi, ei unia tai käsitystä ajan kulusta.
Päätin, että tänään ei kiirettä, ei mitään monimutkaista, pelkkää hengailua ja kameran kennon kanssa seurustelua.
Kun maailmasta katoaa varjot, mitä kuvata, lähden etsimään väripintoja, seiniä, nurmikenttiä, ovia ja yritän käyttää niitä kehyksinä paikallisen maailman dokumentointiin. Nainen kantamassa uusia muovisia roskakoreja, jihabilla hiuksensa peittänyt nainen kaulakkain poikansa kanssa, vanha setä istumassa ovisyvennyksessä.
Kuvaamisen myötä matka Suomesta Marokkoon yöbusseissa alkoi tuntua siirtymältä kahden maailman välillä kuin Narnian vaatekaapin läpi astumiselta.
Nyt aurinko on laskeutunut, koirat haukkuvat Medinan kaduilla ja kutsu rukoukseen kantautuu vanhan keskustan yli. Hostellin asukkaat ovat kerääntyneet joukolla kattoterassilla juttelemaan, somettamaan ja vaihtamaan päivän kokemuksia, mitä kukin oli tehnyt ja mihin lähdössä seuraavaksi. Joka ilta samanlainen läheinen tapaaminen ja joka ilta hiukan eri porukka kunnes muutaman päivän kuluttua kaikki ensimmäisen illan ihmiset ovat lähteneet taas omiin suuntiinsa. Päivittäisiä, ajassa lyhyitä, mutta elämässä ainutlaatuisia kohtaamisia.
Niitä tulin matkalta hakemaan. Jotain, mitä ei rahalla voi ostaa tai YouTuben välityksellä saavuttaa.
Kevyt sade tuo raikkaan tuoksun ja Tangerin edustan lahden toisen rannan asutuksen valot väreilevät oransseina, valkoisina ja sinisiä.
Huomenna uusi seikkailu oleskelua, etsimistä ja jonkin löytämistä.
