Yksin valtavuuden keskellä
Kuvittele mielessäsi Länsisataman terminaali lentokentän turvatarkastuksella varustettuna. Pitkälti samanlainen terminaali seisoo Algecirasissa, Espanjan eteläkärjessä, Gibraltarin niemestä länteen. Kuvittele vielä, että olet neljä yötä peräkkäin yrittänyt nukkua yöt linja-autossa, sinua väsyttää, olet kuulevasi suomea joka kerta kun kuulet espanjaa puhuttavan matkan päästä:
”Mist tiedät, että se on huono paikka?”
”Vielä ammuttiin, vielä vaan!”
Ja sitten terminaali on tyhjä sinua ja virkailijoita lukuunottamatta. Olet yksin odotushallissa, turvatarkastuksessa ja laivaanastumisportit avataan vain sinua varten. Ravistelin päätäni epäuskoisena useampaan kertaan.
Negatiivinen aikavyöhyke
Hetken elämä tuntui palaavan normaaliksi, kun lautalta löytyi muitakin, autolla kyytiin tulleita matkustajia ja vielä tuskastuttavan normaaliksi kun passintarkastuksessa edessäni seissyt eläkeläisryhmä eivät osanneet täyttää yksinkertaista esitietolomaketta vaan vertailivat toistensa vastauksia.
Olin päättänyt etukäteen, että mikäli lautalta löytyy istumasali, käyn pitkäkseni ja otan pienet torkut. Kävin pitkälleen noin 9:35, suljin silmäni ja avasin ne mikä tuntui vain pari minuuttia myöhemmin, mutta kello olikin taas 9:20! Hetken todellisuuden laidalla kamppailtuani ymmärsin, että että Espanja ja Marokko ovat eri aikavyöhykkeellä, vähän niinkuin Suomi ja Viro Neuvostoliiton aikana, mutta toisinpäin, Marokossa kello on tunnin jäljessä Keski-Euroopan ja kaksi Suomen ajasta.
Et ole enää Kansasissa, Dorothy!
Tyhjä satamabussi ja tyhjä terminaali Marokon päässä tuntui jo melkein normaalilta. Vähän minua ihmetytti, että satama, Tanger Med ei olekaan sama kuin Tanger, vaan jokunen vuosi sitten kaupungista koilliseen avattu uusi syväsatama. Jotenkin sulloin tämän uuden mutkan matkassa samaan lokeroon kaiken muun outouden kanssa ja lähdin seuraamaan linja-autopysäkille johtavia kylttejä.
En koskaan päässyt sinne asti, kun matkan varrella olleen taksipysäkin puhemies tukki tieni astumalla terminaalin katoksen tukipalkin ja metallisen aidan väliin.
– Ei bussia kannata ottaa, hän sanoi. – Se on hidas ja joudut silti ottamaan taksin kaupungin päässä, että pääset keskustaan. Taksilla pääset vain 25:llä eurolla.
Päiväbudjettini on edelleen se sama kolmekymmentä euroa, joten olin hyvin mielelläni jatkamassa matkaa sinne bussipysäkille. Myönsin kuitenkin, että minulla oli kymmenen euron seteli taskussa ja sen voisin käyttää, enkä yhtään enempää.
Pienen vänkäämisen jälkeen hän myöntyi, kun näki, etten aikonut muuttaa mieltäni. Varmistin vielä erikseen sekä puhemieheltä että kuskilta, että ”kymppihän se oli?” Ja molemmat nyökyttelivät.
Kuski tunki rinkkani auton takakonttiin korkean farmarin perään rakennetun lisäpenkkirivin taakse ja lähdimme ajamaan kohti Tangeria. Menimme yhdeksääkymppiä riippumatta siitä oliko rajoitus neljä-, kuusi- tai kahdeksankymmentä ja moneen kertaan hän varmisti, ettei minulla vaan olisi ollut heittää hänelle edes vähän lisää kympin päälle.
Viimein, kun hänelle valkeni, etten todellakaan aikonut lipsua diilistäni, hän heittäytyi luovaksi. Sataman aidan vieressä seisoi ihmisiä viittoilemassa kyytiä ja yhtäkkiä kuski alkoi poimia lisää kyytiläisiä, kunnes autossa oli lisäkseni kuusi muuta matkustajaa, neljä duunareita, yksi vanhempi rouva ja nuori nainen.
– Tästähän tuli todellinen bussikyyti, totesin kuskille.
Alle tunti maassa ja tiesin varmasti, että reissusta Marokkoon tulee mielenpainuva!
