Kun ensimmäis bussitaivalta Tallinnasta Prahaan oli kestänyt yli puoli vuorokautta, pimeys Liettuassa laskeutunut ja matkustamon valot himmenneet, meinasin luovuttaa. Mitä järkeä, ajattelin, matkata väsyneenä yökaudet viistosti kohti etelää huonoilla unilla ja lähes nollabudjetilla?
Vastaus oli sama kuin ainakin ennenkin, mutta se palautui mieleen vasta, kun heräsin Tšekissä ja aurinko nousi Tšekissä oranssin harson takaa. Haluan nähdä vieraita paikkoja, kohdata uusia ihmisiä ja näyttää itselleni, että pärjään. Pyrkimys välttää ylimääräistä kulutusta ja matkustaa maata pitkin ja keskittyä ostamisen sijaan kokemiseen asettaa omat haasteensa, mutta näen sen enemmän mahdollisuutena kuin rajoitteena.
Aiemmin tein kolmesta viiteen päivän mittaisia lentolomia, jotka tuntuivat loppuvan juuri, kun lentokonetta hitaammin liikkuva sielu ehtii paikalle ja alan viihtyä kunnolla.
Nyt samalla rahalla liikun hitaammin, suunnittelen tarkemmin ja voin olla liikkeellä viikkoja päivien sijaan.
Saavuin Prahaan lounasaikaan,. Lokakuun aurinko lämmitti niin, että sulloin takin rinkkaan ja nautin takaisin tulleesta kesästä. Kävin lounaalla, oluella ja selaamassa kirjoja jokirannan kaupassa, mistä olin kävellyt ohi melkein tasan vuosi sitten.
Vaikka jo tänä samana iltana istahdin taas uuteen bussiin en missään vaiheessa kokenut, että minun olisi pitänyt tehdä mitään, käydä kiertoajelulla, juosta läpi museoita tai etsiä kartalta parhaat nähtävyydet.
Minulla on vain aikaa itseni kanssa. Mikä voisi olla sen parempaa vastinetta arjelle?
Huomenna Lyonissa.
