Palasin hostellille iltapäivän kävelyltäni vanhaan kaupunkiin. Kellarissa sijaitsevassa asuntolahuoneessa oli valot poissa ja vain ohut katutasolta kantautuva valosäde valaisi huoneen nurkan sohvalla kännykkä kädessään istuvan nuoren naisen.
”Täällä sinä istut yksin ja pimeässä”, en malttanut olla sanomatta, kun asetin reppuni ja takkini sohvan viereisen kerrossängyn yläpunkalle.
Tyttö naurahti ja synkkä tilanne katosi samantien.
”Toivottavasti tuo alasänky ei ollut varattu?” hän kysyi.
”Ei, ei, kyllä se on vapaa”.
***
Avaus oli yhtä mitäänsanomaton kuin mikä tahansa hostellissa käyty keskustelu, mutta päin vastoin kuin normaaliarjessa, missä jutustelu yleensä sammuu siihen, on se reissaajien keskuudessa luonteva tapa päästä vuoropuhelun alkuun.
Tässä tapauksessa minulle selvisi, että nuori nainen oli kotoisin Sveitsistä ja kuten minä, palaamassa huomenna kotiin pitkältä lomamatkalta. Jaoimme molemmat arkeen paluun haikeuden, jota ulkona porottava kevätaurinko korosti kuin auringossa silmät kiinni seinään nojaavan talvesta väsyneen iäkkään naisen musta varjo kaiken kirkkauden keskellä.
***
Viimeinen käynti hostellin saunassa, mille vielä ensimmäisenä iltana tuhahtelin. Oman nimen poistaminen varaamastani kuiva-aineiden säilytysastiasta keittiössä. Kaiken pakkaaminen valmiiksi jo illalla, jotta saatan liueta paikalta aikaisin aamulla, kuin varas keikan jälkeen, ehtiäkseni ajoissa lauttarantaan.
Kunpa tuo päivä ei olisi ihan noin kaunis.
”
