Leveälahkeisiin, vaalean- ja tummanvihrein ruuduin kuvioituihin trikoihin pukeutunut nuori nainen kiiruhti suojatien yli. Otsa veti kurttuun, leuka painettu syvälle mustan toppatakin kaulukseen ja kädet taskuihin. Pilvisessä Kööpenhaminassa ei kevät tunnukaan vielä olevan niin pitkällä, kun edellispäiväinen auringonpaiste antoi ymmärtää.
Minä istun kädet lämpimänä nahkaisessa nojatuolissa lasin toisella puolella Espresso Housessa Bernstorffgaden ja Westerbrigaden kulmassa ja juon päivän kolmatta kahvikupillista. Yleensä yritän säilyttää jonkin tolkun kahvinjuonnissa, mutta suomenkielinen app oli luvannut 20 prosentin alennuksen, jos käytän edun ennen kello yhtätoista. Olin tsekannut itseni ulos hostellista aamulla ja yöjunani Tukholmaan lähtisi vasta illalla, joten mikäs sen parempi kuin nautiskella maisemaikkunan kokoisesta reality-TVstä. Varsinkin kun barista lupasi perussumppiin ilmaisen santsikupin ihan niin kuin Suomessakin.
Toinen nuori nainen ajoi suojatien yli polkupyörällä. Suu kävi, käsi heilui ja katse seurasi vain osittain muuta liikennettä, kun hän keskusteli puhelissa handsfreensä kautta. Hirvitti jo pelkästään katsella hänen vaappuvaa menoaan.
Silinteri hattuun ja tiukkaan pukuun pukeutunut parrakas nuori mies pörräsi hetken epätietoisena risteyksessä. Hänellä oli paksu käppyräinen kävelykeppi olallaan ja matkanyssäköitä olallaan. Mustan puvun reunuksiin oli ommeltu punaisia kanttauksia. ”Siinä kulkee tarina, mikä vaan odottaa kertomistaan”, ajattelin.
Junan lähtöön on vielä aikaa enemmän kuin normaalin työpäivän verran, mutta turha kuvitella, että matkamiehen aika kävisi pitkäksi. Varsinkin kun mainitun appin kahvikortti täyttyi alennuskupista ja iltapäiväksi on luvassa ilmainen kahvi, sen santsi sekä jälleen loputon määrä tarinoita kadulta.
