”Tusentack!” Sanoi nuori nainen silmiin katsoen ja hymyillen ennen kuin riensi taas eteenpäin, töihin tai kouluun. Hän oli juuri pulpahtanut ulos jostain liikkeestä kädet täynnä tavaraa ja pudottanut hattunsa matkan varrella. Ensin hänen silmiinsä oli tullut epäilevä ilme, kun avasin suuni, mutta annettuaan katseensa seurata osoittavaa sormeani, hänen ilmeensä kirkastui.
Kun Puolassa kielestä en osannut juuri mitään ja saksakin suurimmaksi osin meni ohi, oli piristävää kuulla sana, minkä tunnistin sujuvasti jopa lukion 4,7 keskiarvon ruotsillani. Olin siihen mennessä kävellyt Nyhavniin, Christianiaan ja takaisin ja tunsin kuinka uupumus tuntui repun hihnoissa ja painoi asentoa kumaraan.
Asento koheni kohtaamisesta, mieli parani ja menin kahville palautumaan.
Sitä se minun reissaaminen pääosin on: kuvien perässä jahtaamista. Toiset hakevat luksusta, toiset keräävät kokemuksia kuten museoita ja kiertoajeluita, mutta minä etsin kuvia. Kävelen hitaasti paikasta toiseen ja odotan, että joku näkymä aiheuttaisi sykäyksen rintakehässä. Varsovassa kaikkialla tuntuva pakolaistilanne tartutti huomioni, Berliinissä sen teki arkkitehtuuri ja kevättä hehkuttavat ihmiset, Hampurissa sataman vanhat rakennelmat ja Kööpenhaminassa polkupyörät.
Hostellini sijaitsee Norrebroon kaupunginosassa, jonne kulkee keskustasta yksi leveä suora tie. Oleellisesti heterogeenisemmän asujaimiston lisäksi suuri ero Helsinkiläiseen katunäkymään ovat pyöräkaistat. Tien molemmissa reunoissa täällä ja melkein kaikkialla kaupungissa kulkee oma kaista pyörille. Aamuruuhkan aikaan pyöräilijöiden massa tulee valtavana hyökyaaltona aina valon vaihduttua. Miehiä, naisia, nuoria, vanhoja ja tosi paljon laatikkopyöriä.
Olosuhteet ovat tietenkin Suomea suotuisammat ympärivuotiseen pyöräilyyn, mutta mahdollisuuteen on päättäjien puolestakin laitettu huomattavan kovia paukkuja.
Todellista vihreää työpaikkaliikennettä!
