Hampuriin on luvattu iltapäiväksi kolmastoista plus-astetta ja aurinkoista. Astun Kööpenhaminaan vievään linja-auto on aamulla, kun lämpötila on vielä hädin tuskin nollan yläpuolella.
Maisemat kaksikerroksisen bussin ikkunasta on huikeat: kirkkaassa valossa kumpuilevia peltoja, joiden pinnalla näkyy jo alkaneen kasvukauden tuoma vihreä verkaa muistuttava nukkapinta ja vielä lehdettömiä mersäryppäitä, joiden oksat rönsyilevät kuin loputtomat reumaiset nivelet.
Idyllistä, eikö? Maata pitkin matkustaessa ikkunan ohi päivisin liukuvat maisemat tai öisin tasaiseen tahtiin välähtelevät kaistaviivat, katulamput ja nukkuvat pikkukaupungit kantavat ajatuksia helposti tuntitolkulla.
Pitkien taipaleiden hankaluudet eivät olekaan kulkuneuvon ulko- vaan sisäpuolella. Yöbussi Baltian läpi oli myyty täyteen. Tallinnassa näytti vielä siltä, että voisin loikoilla leveästi omalla penkkirivilläni, mutta yöllä Kaunasissa havahduin ja piti tiivistää, jotta suurikokoinen mies, joka alkoi kuorsata jo muutaman minuutin kuluttua, mahtui myös istumaan.
Kaikilla on yhtäläinen oikeus ostaa paikka samaan vuoroon kanssani ja kuorsaamiselle, varsinkaan kun joutuu nukkumaan huonossa asennossa, ei voi mitään. Mutta ylpeänä Trump 2020 -lippis päässä kulkeva, sormiaan nakertavat ja nasaalilla äänellä puhuttua republikaanikommentointia Ukrainan sodasta ilman kuulokkeita tabletilta kuunteleva vanhempi herra, joka ei halua ottaa kanssamatkustajiaan huomioon, on kaikkein raskainta.
Kommentit kuten ”omalla autolla pääsisi nopeammin”, ”lentäminen on vaan niin paljon kätevämpää” tai ”lentämällä pääsee halvemmalla” ovat kaikki totta, useimmiten. Mutta oman auton tuoma taloudellinen vastuu, lentokentillä ramppaamisen tuoma ylimääräinen logistiikka sekä lentämisen ylivoimaisesti suurin hiilijalanjälki, painavat kaikki vaakakupissa niin paljon, että siedän yhtä punaniskaa samassa linja-autossa mieluummin vaikka joka päivä.
Ja se maisema: horisonttiin juoksevat voimalinjat, tuulipuistot sekä maakuntien ja maiden vaihtuessa muuttuva rakennuskanta, ovat kaikki jotain, mitä on vaikeaa vain tuijotella ja hämmästellä mitenkään muuten.
