Astuin sisään hostellin neljännen kerroksen kahdeksan punkan asuntolahuoneeseen. Aurinko paistoi sisään suurista ikkunoista, mistä aukesi näköala suoraan liikennettä kuhisevaan viiden kadun risteykseen. Pöydän ääressä läppärin kanssa työskentelevä nuori nainen säpsähti minut nähdessään.
”Luulen, että tämä on vain naisille tarkoitettu asuntolahuone”, hän sanoi englanniksi, kun kerroin, että tulin juuri siihen huoneeseen, minkä avaimet minulle oli respassa annettu. ”Täällä on neljä naista”, hän jatkoi ikään kuin sen pitäisi selittää kaikki.
”Kyllä minä tulen toimeen neljän naisen kanssa, minulla on kaksi kotonakin”, vastasin. ”Mutta ehkä te ette tule toimeen samassa huoneessa minun kanssani”, jatkoin.
Nainen oli silminnähden huojentunut, kun lupasin käydä juttelemassa asiasta respassa. Alakerrassa respan työntekijä hymähti ja totesi ykskantaan: ”Meillä ei ole vain naisille tai miehille tarkoitettuja huoneita”, mutta ymmärsi tilanteen ja antoi minulle paikan viereisestä huoneesta.
”Kerrottehan, please, sen huoneen naisille, että osaavat varautua, jos oikeasti heidän kanssaan pitää majoittaa joku mies. Tyttö oli jo minun kanssani saada slaagin”.
Nainen nyökkäsi ja hymähti uudelleen. Uuden huoneen näköala oli hyvä, mutta ei niin upea kuin isossa kulmahuoneessa.
***
Varsovaan verrattuna Berliini tuntui siltä kuin olisin siirtynyt mukavan kotoisesta lähiökuppilasta auringonpaisteeseen kahvilan terassille Helsingin Pohjoisesplanadilla. Vaikka yöllä mittari kävi vielä pakkasen puolella, nousi lämpötila päivällä reilusti yli kymmeneen asteeseen ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta.
Helsingin Sanomat kirjoitti, että tällä hetkellä Ukrainan pakolaisia virtaa tällä hetkellä Berliiniin 10 000:n ihmisen päivävauhtia, mutta tilanne ei näy katukuvassa lainkaan niin selvästi kuin Puolassa. Suomesta Varsovaan siirtyessäni suurin hämmennyksen aiheeni oli kouriintuntuvuus. Vaikka tietoisuus sodasta Euroopassa toi vaaran tunteen ihan toisella tavoin suomalaiseenkin tiedonvälitykseen, olivat tapahtumat kaikista yksilötason tapahtumista huolimatta kuitenkin vielä toisaalla. Puolassa, hostellin keittiössä aamupalaa jaloissa pyöriville lapsille tekevät äidit olivat ukrainalaisia ja maastovarusteissa käytävillä vastaantulevat miehet matkalla rajalle ilmoittautumaan vapaaehtoisiksi sotaan.
Berliiniläisten kortteleiden välissä, tuulen suojassa olevassa puistossa oli ihanaa istua muiden paikallisten kanssa, hörppiä olutta, syödä eväitä ja nauttia auringosta. Raportoidusta pakolaisten määrästä huolimatta tunnen Saksassa etääntyneeni kokemuksen ja tunteen tasolla välittyvästä hädästä ja siirtyväni takaisin synkän datan seuraamisen ääreen. Lomailijan näkökulmasta se olisi hyvä asia, mutta maailman tilanteen ymmärtämisen kannalta ei niinkään.
