Ostin bussilipun Tallinnasta Varsovaan juuri ennen kuin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Uhittelua ja kaiken kieltämistä oli jatkunut jo niin monta kuukautta, etten oikeasti uskonut Putinin lähtevän täysimääräiseen sotaan. Ja sen perusteella, kuinka juuri kukaan muukaan ei osannut sen toteutuvan, se lienee ollut tarkoituskin.
Puolisoni pyysi minua muuttamaan matkasuunnitelmaani. Ensin olin tarkoittanut kiertää ympäri Puolaa ja tutustua maahan muutaman viikon verran. Pidin jo maksetun menomatkan Varsovaan, mutta siitä lähdin suoraan länteen ja nyt kirjoitan tätä postausta hostellin aulassa Berliinissä.
Puolassa oli rauhallista ja joka puolella lipuin ja iskulausein julistettiin tukea itäisen naapurin ahdingolle. Vanhan kaupungin kupeessa sijaitsevan hostellin vieraista 80-90 -prosenttia oli pakolaisia, joille isäntä leipoi erikoistarjouksen. Jos he olivat täysin maksukyvyttömiä, auttoi hän siitä huolimatta eteenpäin. Väsyneitä äitejä sodasta tietämättömien, iloisesti leikkivien lasten kanssa ja nuoria naisia etsimässä turvaa ja elämää lännestä.
Tiesin tämän kaiken, mutta joka kerta, aivan tavallisenakin aloitettu keskustelu ”Mikä sinun nimesi on ja mitä puuhaat Varsovassa” kilpistyi nopeasti yksinkertaiseen vastaukseen, ”Olen Ukrainalainen”.
Tallinnasta bussi oli tullut 2.3. samalle Varsovan läntiselle bussiasemalle, mistä lähdin jatkamaan matkaani 7.3. Edelleen pitkä rivi bajamajoja, mutta telttakatoksia täynnä vaate- ja ruokasäkkejä ja suuria pinoja muoviin pakattuja vesipulloja oli tullut lisää. Kuten Varsovan päärautatieasemalla, niin täälläkin aseman sisätilat ovat täynnä pakolaisia. Tunnelma on rauhallinen, sedät juovat kahvia pahvimukeista, lemmikit litkivät vettä improvisoiduista juoma-astioista ja äitien katse kiertää katsomassa, ovathan jokainen perheenjäsen vielä tallessa, elossa ja mukana.
En ole paikalla faktoja analysoivana journalistina tarkkailemassa tilannetta tai vapaaehtoisena koordinoimassa jatkuvasti kasvavaa pakolaisten tulvaa jonnekin, missä saa ensin olla ilman pelkoa vaarasta ja sitten levätä ja palautua. Lähdin etsimään inspiraatiota ja tutkimaan elämää ja sain monin verroin enemmän. Joka hetki muistan selkeästi kuinka etuoikeutettu olen voidessani olla nyt matkalla ja sitten kun väsyttää, palata kotiin.
Mutta ei yli miljoonan pakolaisen tsunamiaalto Puolaan pysähdy. Suomenkin uutisissa on puhuttu turvapaikkahakemusten määrän lisääntymisestä. Berliinissä jokaisessa kansainvälisen bussilinjan pysäkillä oli jonkinlainen vastaanotto järjestetty joka puolelta tuleville pakolaisille: auttajia, käymälöitä, juotavaa ja syötävää.
Jatkan matkaani kaartaen lännen kautta kotiinpäin. Turistina, subjektiivisena ihmisenä, joka tuntee itsensä hyvin pieneksi. Maailmassa soditaan koko ajan, mutta vasta sota Euroopassa tuntuu havahduttavan minunkaltaiseni tavalliset ihmiset siihen, että se voi koskettaa meitä jokaista.
