Matkan ensimmäisenä rauhallisena yönä varsovalaisessa hostellissa meitä oli kuuden hengen huoneessa kaksi: nuori meksikolainen opiskelija Nic ja minä. Huone oli ullakolla ja illalla oli hienoa istua avonaisen kattoikkunan alla ja jutella. Hän kertoi terveysalan opinnoistaan Tanskassa ja minä kadonneesta mustekynästäni.
Jos tämä oli malli siitä, miten matka tulisi sujumaan, olivat merkit tosi hyvät. Todellisuudessa hostelli oli kuitenkin täynnä pakolaisia ja illalla omistaja oli kertonut pitävänsä yhden huoneen varattuna tavallisille matkustajille. Aamulla hän palasi luokseni ja tiedusteli, montako ihmistä huoneessa oli nukkunut? Hän oli myynyt huoneen täyteen ja joutunut myymään ei-oota kaikille oveen kolkuttajille, vaikka huoneessa oli vielä neljä punkkaa vapaana.
Toisena iltana hostellielämän realiteetit kolahtivat sitten oikein kunnolla. Yksi kämppis köhi, toinen kuorsasi ja kolmas kävi vetämässä iltasauhunsa vessassa, mikä tuoksui vielä aamulla tuhkakupilta.
Heräsin viimein joskus viiden aikaan, mutta pyörin sängyssä vielä tunnin verran, ennen kuin totesin, että ”ehkä tämä oli tässä”. Laskeuduin alakertaan, kaappasin keittiön kaapista aiemmilta matkalaisilta jääneen muropaketin ja kaadoin sekaan toisen jääkaappiin jättämää omenamehua.
Instant-kahvin seurassa valkeneva aamu oli harmaa. Keittiöön kömpi azerbaijanilainen työmies Hampurista ja Google kääntäjän avulla keskustelimme hostellin käytännöistä ja voisiko hän löytää töitä Suomesta. Hän oli sydämellinen ja lämmin tuttavuus Lopuksi hän kultaisesti hymyillen ojensi minulle mandariinin ja ymmärsin, että hän oli tuo samainen salaperäinen vessatupakoitsija.
Jos tämä oli malli siitä, miten matka tulisi sujumaan, oli minulla tiedossa huikea seikkailu!
