Tänään olin laina-autolla matkalla setvimään syksyllä menehtyneen isäni jäämistöä ja tyhjentämään tämän asuntoa. Aurinko paistoi matalalla ja Latokasken suoralla oli Ylen uuden musiikin X:n esittelyssä oli Oona Wall:n biisi ”Just Another Lullaby”. Ennen sitä soitettiin kuitenkin lyhyt puheenvuoro artistilta itseltään. Nuori nainen, nuorten puheenparret, mutta sanat samoja, mitä olin raapustellut viimeksi tänä aamuna kynällä vihkoon aamukahvin ääressä.
Oona sanoi sen vaan suoremmin ja uhmakkaammin: ”Ota vastuu omasta elämästä, omasta onnesta ja tästä maailmasta.”
Olen pohtinut onnea kovasti viime vuosina. Elokuvissa, kirjoissa ja julkisuudessa onni on kuvattu milloin euforiaksi, kelluvan säteilyn oloksi tai tasaiseksi arjen tyytyväisyydeksi. Yleensä ottaen tilaksi, mikä saavutetaan ja missä sen jälkeen ollaan. Toisilla se kestää ja toisilla loppuu, kunnes jostain löytyy taas uusi.
Meneekö se niin?
Miksei puhuta onnen sävyistä? Harva meistä on ihanteellisen sopivia elämään parisuhteessa, mutta sen kanssa eletään, kun useimmille se on kuitenkin parempaa kuin yksinäisyys.
Onnen suhteen olen ristiaallokossa ankkuriköyttä riuhtova vene. Kykenitkö katsomaan elokuvan 127 tuntia? Miehen käsi juuttui kiipeilyretkellä kivenkoloon ja pysyäkseen hengissä hänen viimeinen keinonsa oli katkaista oma kätensä. Ajatus tasaisen arjen tyytyväisyydestä tai sarjakuvien onnesta saavat minut tuntemaan samoin. Joskus se on kuin olisi raaja jumissa, toiste häiritsevä ongenkoukku ihossa jossain selkäpuolella niin, etten pysty sitä näkemään.
Milloin sitten olen onnellinen?
Olen levoton sielu, joka kulkee majatalosta toiseen ja nukkumaan mennessä manaa alakerran kapakan hälyä tai naapurihuoneessa hässivää nuorisoa. Viihdyn kaikkein parhaiten sellaisessa jatkuvan liikkeen ja optimistisen odotuksen tilassa.
Kokeilin ensin julkisuudessa kuvattua reittiä: Puoliso, lapset, perhe. Paljon aikaa, vastuuta ja satunnaisia onnen hippuja. En koskaan saavuttanut sitä mainostettua jatkuvan onnen tilaa.
Minun onneni on täydellisen kuvan tunne kameran kennolla puolen päivän kaupungilla kävelyn ja etsimisen jälkeen. Se on vieraan kaupungin erilaisessa kapakassa maistetun tuntemattoman, mutta täydellisen oluen ensimmäinen kulaus. Se on seuraavan nurkan taakse juuri kääntynyt valo, jonka kajon perään lähden juoksemaan.
