Pakkaset tulivat varoittamatta. Ekotalo kärsii asukkaansa kanssa samoista oireista. Ääreisverenkierto tökkii ennen kuin järjestelmät ja villasukat saavat korjattua kiinteistön lämmön tasaiseksi.
Päivänvalolampun takana pilvinen päivä yrittää hitaasti kirkastua, mutta pimeä tulee ennen kuin hämärä ehtii helpottaa. Aamun toinen kahvikuppi meni liian nopeasti. Ensimmäinen maistui niin hyvältä, että se katosi. Toinen tuntui jo vähän karvaalta kielellä, mutta olisin halunnut pyöritellä sitäkin makua vielä hetken kauemmin.
Olemme vuoden harjoitelleet, minä ja Spotify. Vähitellen se osaa lennosta ehdottaa juuri sopivan outoa musiikkia, mikä ei häiritse sisäisen insinöörin ynnäämisiä, mutta vie humanistin matkalle jonnekin kummalliseen. Hassua ja ihanaa! Yllättävän monessa nimessä on mukana kuolema: Dead Dance, Dead Combo? Pitäisikö siitä olla huolissaan? Vai onko se vain tahallisen provosoivasti nimetty avain mielentilan oveen? Sellaisen, minkä takaa avautuu hiljaisempi, ajattelemaan pakottava, hämärä, kevyen lumipeitteen alle kätketty arjen hakkuuaukio. Vaikka siellä näkee kauas, ei inspiraatiolle löydy kiitorataa ja tinnitus soi korvissa, kun on liian hiljaista.
Lamppu on aukko läpi talven, kylmän ja pimeän. Sen ääreen olen aamuisin pystyttänyt pienen alttarin. Maisema, hiljainen huone, kuollut musiikki, kynä, paperia ja kaksi kupillista kahvia.
Hartaus kestää neljä sivua. Joku voisi kutsua sitä päiväkirjaksi, toinen tajunnanvirraksi, mutta se tuntuu ajatusten laskualtaan sekoittamiselta. Pidän massan liikkeellä, siivilöin pois lietteen ja muut kokkareet.
Kun neljän sivun jälkeen suljen lampun, mielessä virtaa taas. Useimmiten hiljaa ja tihkuen, mutta joskus päässä käy kunnon humina. Ja ulkona hämärä näyttää siltä, että se voisi vaalentua vielä vähän, jos pyydän oikein kauniisti.
