Keväällä 2021, kun koronasulku alkoi taas ahdistaa, kysyin itseltäni, milloin ja miten minä mitenkään pääsisin enää matkustamaan?
Aiempien vuosien kaltainen lentohyppäys ja muutaman päivän hotelliloma ostettujen elämysten kanssa ei ollut enää vaihtoehto. Ei ympäristön saati talouden puolesta, siitä oli vuosien downshiftaus pitänyt huolen. Mutta päinvastoin kuin monella muulla, minulla oli yksi ässä, mikä monelta uraihmiseltä puuttuu, eli aikaa.
Niinpä lähdin suunnittelemaan, kuinka edullisesti, ajan kanssa ja maata pitkin onnistuisin matkustamaan? Matkoineen ja majoituksineen 50 euroa päivässä budjetilla suunnittelin runsaan kuukauden mittaisen kierroksen Baltiassa ja itäisessä Euroopassa. Muuten pääasiassa oleskelua ja valokuvaamista, mutta keskellä matkaa yksi selkeä ja kirkas kiintopiste, Wieliczkan suolakaivokset Puolassa, Krakovan lähellä. Uskomaton monumentti monivuosisataisesta historiasta ja yksi alkuperäisistä UNESCOn maailmanperintökohteista.
800 askelta toiseen maailmaan
Kaivoksessa on yhdeksän tasoa, mutta yleisölle ovat avoinna ylimmät kolme. Mutta ei huolta! 800 porrasta riittää laskemaan sisäisen mainarisi yli sadan viidenkymmenen metrin syvyyteen.
Usein suola, kuten louhitut metallitkin, kulkee maaperän läpi suonissa. Mutta Wieliczkan erikoisuus on, että vanhan merenpohjan suola on säilynyt taskuihin. Taskuja on pala palalta, käsityökaluin louhittu ontoksi ja lopuksi jätetty mineraalista jäljelle metrien paksuinen kerros, mikä on auttanut maan tukemisessa.
Taskuista on jäänyt jälkeen kammioita, joista suurimmat ovat yli kolmekymmentä metriä korkeita. Ja juuri tuollaiseen kammioon on louhittu myös kuuluisa jättimäinen kappeli, jonka lattialaatat, reliefit, kattokruunujen kristallit, ovat suolaa.
Aikojen saatossa kappeleita on rakennettu ainakin 20, mutta osaan niistä on päässyt kosteutta ja tehneet niistä hyvin vaikeita tunnistaa.
– Miksi niin paljon kappeleita? Kysyin oppaalta, joka oli aiemmin täsmentänyt, että ne oli pitänyt tehdä omalla ajalla. Jokainen työntekijä oli työvuoron alussa saanut nyrkinkokoisen palan rasvaa, mikä riittää soihdun polttoaineeksi noin kahdeksaksi ja puoleksi tunniksi ja siten toiminut työajan rajana.
Se ei vieläkään tyhjentävästi vastannut kuinka ja miksi kappeleita tehtiin niin monta. Mutta jälkikäteen olen miettinyt, että myöhäisellä keskiajalla ja renessanssin aikana oli tapana että aina, kun maustelasti Aasiasta saapui Eurooppaan, riittivät siitä saadut voitot hyvinkin rakentamaan kirkon sen kunniaksi.
Eli kiitollisuus jatkuvuudesta, taikausko ja yksinkertainen seikka, mikä tuli vastaan juuri kun olimme poistumassa kaivoksesta. Uloskäynnin lähellä on pieni kappeli, mihin on pelastettu yhteen myöhemmin kosteuden tuhoamaan kappeliin maan pinnalta tuotu puinen krusifiksi. Siellä oli myös kattokruunu, millainen oli ollut myös vaurioituneessa kappelissa. Monta kymmentä kynttilänpaikkaa, ja yhtä monta valopistettä.
Samalla tavoin kuin maanpäälliset katedraalit ovat holveineen ja lasi-ikkunoineen olleet mykistäviä ja taivaallisen ääreen johdattavia kokemuksia kovaa työtä tekeville talonpojille, niin yksinkertainen valon läsnäolo on hyvinkin olla yhtä taivaallinen kokemus koko työikänsä luolissa nakuttelevalle kaivosmiehelle.
Tämän päivän vaatimukset ja lisäykset ovat kuten missä tahansa museossa, mutta asia niiden alla on niin suuri, että äimistynyt mieli tempautuu väistämättä historian tarinaan mukaan.
Koin olevani etuoikeutettu saatuani nähdä kaivoksen. Vastaavaa pysäyttävää tunnetta koen aina vain harvemmin.
En usko, että Wieliczkan suolakaivokset jättävät kylmäksi edes pahinta museovihaajaa. Jos ei muuta, niin kuinka monessa museossa kehoitetaan nuolemaan seiniä?
