Kevät on ollut kamppailua jaksamisen ja matkakuumeen kanssa. Olin sitten koneen ääressä, kuvauskeikoilla tai treenaamassa, ovat molemmat jatkuvasti tuntuneet kurkkivan jostain kylmien, pimeiden öiden varjoista.
Kun oikeilla työpaikoilla käydään pihalla tupakalla tai kahvihuoneessa rupattelemassa työkavereiden kanssa, olen yrittäjänä ottanut kahvin ruudun ääreen, suunnitellut matkareittejä ja bongaillut parhaita yöpymispaikkoja ympäri Eurooppaa ja Aasiaa.
Kun lumet sulivat, kävi matkakuume sietämättömäksi. Naapurilla oli vielä jouluvalot takapihan omenapuussa, kun pystytin kuistille teltan. Halusin tietää, olisiko minusta vielä telttailijaksi, kuten lapsuuden kesinä? Huhtikuussa yöt menivät vielä miinuksen puolelle ja puoliso ei riemastunut, kun kokeen jokaisena kolmena yönä kömmin takaisin omaan sänkyyn joskus aamuyön pikkutunteina (Yö 1: kerrasto + kesämakuupussi. Yö 2: Kaikki mitä päälle saa + kesämakuupussi. Yö 3: kunnon makuupussi rikkinäisellä vetoketjulla ja pyykkipoikavirityksellä. Epätoivoista? No, ihan varmasti!).
Kun päästiin kesäkuuhun, oli suurin osa työtaakasta selätetty ja aurinko alkoi paistaa. Ahdistus alkoi hellittää. Valokuvaaminen maistui taas ja olin pimeiden kuukausien aikana jopa onnistunut säästämään vaatimattoman potin ”tupakkatauoilla” suunnittelemaani omatoimimatkaa varten!
Koronan aikana olen usein miettinyt, kertooko hinkuni matkustaa enemmän omasta levottomuudestani, halusta paeta oikeaa elämää kuin mielen avartamisesta tai uusien kokemusten vastaanottamisesta? Näin jälkiviisaana näen, että monet aiemmat reissuni ovat olleet nimenomaan sitä ja se selittääkin, miksi olevinaan hyvästä reissusta jäi useimmiten ontto tunne mieleen?
Aikaisemmin en halunnut suunnitella reissuja. Senhän oli tarkoituskin olla hyppy tuntemattomaan! Sen takia jäi usein parhaat paikat näkemättä ja käytin paljon hyvää elämysaikaa etsimiseen ja selvittelyyn, mitkä molemmat olisin voinut tehdä hyvissä ajoin etukäteen.
Nyt olen suunnitelman lisäksi asettanut matkalle tavoitteita ja opetellut välttämään hosumista ja antamaan kokemuksille aikaa.
Sanotaan koronasta mitä hyvänsä niin, minut se pakotti nielemään missaamisen (The Fear Of Missing Out, FOMO) pelon. Puolentoista vuotta paikallaan on auttanut minua purkamaan jatkuvan heilumisen lepo- ja liikekitkan välillä ja rakentamaan oman matkanteon mallini uudelleen.
Siitä saattaa syntyä jotain erityistä!
