Olen käyttänyt suuren osan elämästäni etsimiseen. Mitä tahdon? Mikä on tärkeää? Mihin olen menossa? Olen käynyt kouluja, valmistunut ammattiin, opiskellut lisää, perustanut perheen, yrityksenkin ja ottanut asuntolainaa. Mutta loppujen lopuksi kaikki on enemmän tai vähemmän tapahtunut reagoimalla siihen mitä kulloinkin tulee vastaan.
Vaati yhden pandemian, että maltoin pysähtyä, tähyillä vähän kauemmas ja kysyä itseltäni, ”mitä haluan tehdä viiden tai kymmenen vuoden kuluttua?” Huomasin, että reaktiivinen elämäntapa, missä sosiaalinen media ja levoton ympäristö painostavat tekemään päätöksiä lennosta ja pysymään koko ajan liikkeessä, auttaa saamaan aikaan paljon pientä ja näkyvää. Mutta samalla se estää hiljentymistä, keskittymistä ja minkään suuremman, normaalin arjen raameihin mahtumattoman suunnittelemista tai toteuttamista.
Olen aikuisena oppinut uusia asioita. Aloittanut liikuntaharrastuksen, oppinut syömään ja herännyt huolehtimaan ympäristöstä. Nyt, 51 vuotiaana minusta tuntuu, että olen saanut kerättyä riittävästi ideoita, kokemusta ja osaamista, elämän ruuvia ja muttereita, rakentaakseeni oman todellisuuteni sammon, ikiliikkujan, henkisen vaurauden tuottajan.
Lyhyesti sanottuna minulla on tavoitteita! Haluan matkustaa vastuullisesti, kirjoittaa, valokuvata ja etsiä keinoja auttaa ympäristötietoisuuden levittämisessä.
Ei sen monimutkaisempaa. Mitä se kertoo tästä yhteiskunnasta, että sen täytyy lähes pysähtyä, ennen kuin yksilöt havahtuvat miettimään elämän olennaisimpia asioita.
