Olen levoton sielu. Kotona istun levottomana, tuijotan ikkunan täyttävää mustaa ja tuiskin perheenjäsenille. Damn Korona! Haluaisin reissuun, nähdä uusia paikkoja, maistaa uusia oluita, ottaa upeita kuvia ja tuntea olevani tapahtumien ytimessä.
Tänään, uutena vuonna 2021, kuljin metsien keskellä sijaitsevan pellon laitaa Suomen muotoisen pilven ja yritin imeä itseeni sitä vähäistä valoa, mitä oli saatavilla. Kysyin itseltäni, missä olisi sellainen paikka, missä olisin onnellinen?
Minulla on ollut elämässä jokunen jakso, jolloin olen viihtynyt omissa nahoissani ja kokenut olevani juuri siellä missä minun pitääkin. Suurin osa noista jaksoista on ollut ulkomailla ja siksi olen ajatellut, että nimenomaan matkustaminen on tieni onneen.
Sen teesin voimalla olen pyrkinyt reissaamaan niin paljon kuin mahdollista. Usein kuitenkin, vaikka olen saanut napsittua jokusen hyvän kuvan, on jäänyt maku, että jotain on jäänyt saavuttamatta.
Pakon sanelemia oivalluksia
Melkein vuosi koronaa on pakottanut minut sietämään paikallaanolon ankkuriköysiä ja etsimään vaihtoehtoisia tapoja herätä harmaaseen aamuun sekä nähdä päivässä jotain mielenkiintoista ja hymyilemisen arvoista.
Olen mennyt metsään, polkenut Suomenniemen kärkeen ja painostanut itseni ottamaan fiilareita irti jokaikisestä kyläraitista, joiden luota aiemmin juoksin karkuun ja olenkin kutakuinkin onnistunut pärjäämään levottomuuteni kanssa.
Lätäkköisen polun varrella tosiaan mietin, missä olisin onnellinen juuri nyt? Hinnasta, ajasta, paikasta ja todellisuudesta riippumatta.
Mitään paikkaa ei tullut heti mieleen. Mieleen tuli vain kuva itsestäni kiertämässä taas uuden suurkaupungin katuja etsimässä sitä jotain vielä seuraavan ja seuraavan nurkan takaa. Sitten kysyin itseltäni, mitä Tartossa, Firenzessä ja New Yorkissa oli niin erityistä, että tunsin eri tavoin?
Tartossa kaikein juhlimisen ja opiskelijaelämän lisäksi suoritin puolessatoista vuodessa hurjan määrän opintoviikkoja, kirjoitin yhden näytelmän ja opin uuden kielen. Myös Firenzessä haastoin itseni joka päivä uudelleen uuden kielen kanssa, suoritin kasan opintoviikkoja ja kiertelin väsymättömästi keskustan kauniita kortteleita. New Yorkissa puhuttu kieli oli ennestään tuttu, mutta kuvan kielessä ja kameran käytössä opin rakentamaan aivan uudenlaisia virkkeitä.
Jostain syystä en ollut koskaan oikeasti kuvitellut oikeasti näkeväni Yhdysvaltoja ja pelkkä sinne matkustaminen tuntui saavutukselta, matkalta ei niinkään uuteen paikkaan vaan henkisesti ylöspäin, uudelle tasolle.
Liikkua paikallaan ja ottaa suuntaa päätään kääntämättä
Kun valo alkoi jo kolmen aikaan iltapäivästä hiipua ja harmaassa päivässä melkein punaisena hehkuneet kuihtuneet saniaiset hämärtyä hoksasin, että pelkkä reissaaminen on kuin odottaisi rikastuvansa lottoamisella. Jos siihen yhdistää oppimisen ja itsensä haastamisen, muuttuu se unohtumattomaksi kokemukseksi.
Ja ymmärsin myös, että matkaa voi tehdä ilman matkustamista! Arjen ja työn lomassa itsensä asettaminen alttiiksi uudelle ja sen vastaanottamiseen panostaminen ei ole helppoa, mutta mahdollista.
Kaikista näistä oivalluksista huolimatta levottomuus potkii minua edelleen ovesta ulos ja asioiden tuttuus vetää turruttavaa maskia silmien eteen.
Nyt kuitenkin tiedän (tai ehkä muistan uudelleen) että tärkeintä ei ole matkustaminen, uusien paikkojen koluaminen vaan matkallaolo, uusien asioiden oppiminen, kehittyminen ja eteenpäin meneminen.
