Kesällä suunnittelin lähteväni polkupyörällä pienelle retkelle Länsi-Uudellemaalle. Mutta sitten tuli mieleen, että maantiepyöräilyhän on tylsää! Minua ei kiehtonut ajatus polkea tuntitolkulla vain päästäkseni somaan tuppukylään, missä ei ole mitään tekemistä.
Syksyn tultua mieleni muuttui. Mikä ennen vaikutti tylsältä tuntui rikkaan lähimatkailukesän jälkeen mielenkiintoiselta. Tavallinen perusfillari, tuntien suoritus ja väsyvät polvet saivat minut vielä empimään.
Olen viime vuosina yrittänyt opetellla tiedostamaan ja tarkastelemaan asioita, mitkä saavat minut epäröimään. Basejump voi kokemattomalle olla oikeasti vaarallista, mutta suurin osa takaraivossa kummittelevista peloista juontavat ihan jostain muusta.
Pitkä pyörämatka on paitsi fyysisesti rasittava, mutta vaatii myös keskittymistä ja mielenhallintaa. Ja juuri tuo kantin kerääminen on minulle se haastavin paikka. Ja mitä isompi suoritus, sitä suurempi mahdollisuus epäonnistua, kuten kaatumia tai muuten joutua onnettomuuteen.
Kun olin viimein saanut nämä pointit kirkastettua itselleni ja todennut, ettei mikään niistä ollut riittävä syy jättää lähtemättä, ryhdyin muuttamaan suunnitelmaa käytännöksi.
Työvuoteni koostuu neljästä kiiresyklistä, minkä väleissä aikatauluni on hyvin väljä. Muutamaa viikkoa etukäteen saatoin rajata päivät, milloin syksyn ensimmäinen työrypäs olisi hoidettu, laskut lähetetty ja voisin lähteä matkaan. Palkkaakin oli kertynyt jo sen verran, että muutaman päivän majoitukset ja ulkona syömiset eivät olisi pois muun perheen toimeentulosta.
Eräänä tiistai-aamuna
keskellä.
Aurinko paistoi ja oli kesäinen sää, kun lähdin kotoa kymmenen aikaan kohti länttä. Rauhallisella tahdilla ja kahdella tauolla pääsin perille Tammisaareen noin neljän aikaan iltapäivällä.
Kaupunki oli juuri niin hiljainen kuin muistin. Kaduilla ei näkynyt ketään kauppojen sulkeuduttua ja illalla hiljaisuus oli niin täydellinen, että korvissa humisi, vaikka motellihuoneeni ikkunat avautuivat aivan kaupungin sisäänajoväylän ylle.
Mutta mikä vielä muutama vuosi sitten oli tuntunut reseptiltä tylsistymiseen, vaikutti nyt rauhoittavalta tai jopa eksoottiselta. Hiljaiset kadut, vanhat rakennukset ja satunnaisesti kuullut katkelmat ruotsinkielisistä keskusteluista kaikki olivat kaukana siitä, minkä ääreltä olin lähtenyt ja mikä ympäröi minua normaalissa arjessa.
Ja sellaisia tuntemuksiahan sitä lomalta haetaan! Vastakohtia! Kuten Matkailun kulttuurintutkimuksen professori Soile Veijola Lapin yliopistosta sanoi Helsingin Sanomien artikkelissa 19.9.: ”Monille matkustaminen on keino päästä kylmästä lämpimään, pimeydestä valoon.”
Yllätyslöytöjä
luonnonsuojelualueelle.
Olin varannut majoituksen Tammisaareen kahdeksi yöksi ja kun ensimmäisenä aamuna reissussa heräsin, oli minulla edessäni päivä ilman suunnitelmia. Usein arki täyttyy itsestään niin, että yhtäkkiä sitä huomaa koko ajan juoksevansa paikasta toiseen, vaikka olevinaan kalenterissa ei pitänyt olla mitään kummoista.
Edellisenä iltana olin lampsinut pitkin keskustaa ja kuvannut vanhaa kaupunkia kuin kunnon turisti. Olin nähnyt nuoren pariskunnan leikkivän suuressa puistossa keskustan liepeillä ja muistin miettineeni, ”mitähän sieltä puiston toiselta puolelta löytyy?”
Ilman sen tarkempaa suuntimaa lähdin liikkeelle. Puiston ja parin asuinkorttelin jälkeen satuin metsätielle ja siitä Ramsholmenin luonnonsuojelualueelle, mikä osoittautuikin todelliseksi elämykseksi! Vasta jälkeenpäin minulle selvisi, että paikkaa on kehuttu ”aistit valloittavaksi paratiisiksi” ja ”Uudenmaan upeimmaksi lehtoparatiisiksi”. En ole koskaan ollut kummoinen luontoihminen, mutta se paikka veti minutkin hiljaiseksi (kunnes totesin, että löytö on vähintään yhden videopostauksen ja podcastin arvoinen ja kaivoin mikrofonin laukustani!)
Saako ekomatkailusta enemmän?
Kesän aikana olen monesti pohtinut kokemusten ja elämysten ”ansaitsemista”. Ovatko fiilikset kirkkaampia ja elämykset syvempiä, kun niiden eteen on joutunut näkemään enemmän vaivaa? Kun liikkeelläolo on merkittävä osa kokonaisuutta ja matkanteko ei ole yhtä itsestäänselvää kuin istuisi autossa ajatuksissaan tunnin ennen kuin pääsee perille?
Omalla kohdallani asian on juuri näin. Ilo uusista kokemuksista on ollut aivan toisenlaista, kun niiden saavuttamisesta on tullut oma seikkailunsa. Vaikka kyse ei ole monien vaarojen täyttämästä polusta viidakossa kuten elokuvissa, on voiton tunne perillepääsyn hetkellä silti juuri sellainen ja elämys sen verran rikkaampi.
Ja matka jatkuu
Torstaiaamuna pakkasin jälleen tavarani ja suuntasin pyöräni edelleen kohti länttä ja Hankoa. 35:n kilometrin pyörämatka olisi aiemmin arveluttanut, mutta ensimmäisen päivän rykäykseen verrattuna se tuntui nyt vaatimattomalta.
Siitä kuitenkin enemmän seuraavassa postauksessa.
Lisää aiheesta:
Motellin aamiaispöydässä luin matkustamisen viehätyksiä ja antia käsittelevän hienon artikkelin Helsingin Sanomista 19.9.:
https://www.hs.fi/elama/art-2000006639124.html
