Olen kuluneena kesänä käynyt pyöräillen kolmasti yölomalla Helsingissä. Ensin kokeilin retkeilymajaa Katajanokalla, sitten Airbnb-majoitusta Kalliossa ja viimeksi kerrostalon 11. kerroksessa sijaitsevaa henkilökunnatonta hostellia Merihaassa.
Koronan tuomat matkustusrajoitukset ja vähäpäästöisen matkustamisen tavoitteleminen ovat saaneet minut miettimään, mistä matkustamisen viehätys syntyy?
Irtiotto arjesta, rentoutuminen, uusia kokemuksia ja elämyksiä: nämä ovat tavallisia vastauksia kysymykseen, mitä lomalta haetaan? Leikkasin yhtälöstä pois lentämisen ja tarpeen saada mennä kauas ja tutkin, mitä jää käteen.
Pyöräilyn valtit
En ole himopyöräilijä, joka vetelee monta tonnia maksavalla pyöräparilla satojen kilometrien lenkkejä. Minulla on vanha ja toimiva perusfillari, jonka ketjut natisevat ja jarrut vinkuvat.
Sen kanssa pääsen leppoisaa tahtia luotettavasti kaupunkiin ja kun ketjulla lukitsen yöksi syrjäiseen tolppaan kiinni tiedän, ettei se ole ensimmäinen pyörä, mikä kiinnittää öisen pitkäkynnen huomion.
Pyöräily takaa myös sen, että kaupunkiin meno ei ole itsestäänselvyys, vaan sen eteen täytyy nähdä vaivaa. Vähän samalla tavalla kuin näemme vaivaa, kun hyppäämme kaukojunaan tai Tallinnan lauttaan. Ja osittain tuo vaivannäön tunne myös korottaa matkan merkityksen tusinareissusta olennaiseksi matkaksi.
Uusia kokemuksia
Jotta voi kokea uusia elämyksiä, täytyy niille antaa mahdollisuus vaikuttaa. Usein se tarkoittaa siirtymistä pois tutusta ja turvallisesta, jolloin kaikki ei ole automaattisesti nautinnollista tai kivaa, vaan meidän täytyy joustaa ja antaa tilaa erilaiselle ja tavallisesta poikkeavalle. Epämukavuusalueen käsitettä käytetään paljon, kun puhutaan uuden oppimisesta, mutta sama ajatus toimii myös elämysten kanssa.
Minä vierastan suuria massoja ja yleisötapahtumia. Liian suuressa väkijoukossa koen, että oma yksilöllisyyteni liukenee pois ja katoaa ihmismereen. Aina ei voi kuitenkaan olla omien pelkojensa vanki ja siksi tuppaudun aika ajoin tilanteisiin, missä joudun jälleen kohtaamaan mörköni, jotta voin osoittaa itselleni, että kykenen voittamaan ne.
Kesäloman tahti, Suvilahti
Tällä kertaa tilanne oli Helsingin Suvilahdessa, missä järjestettiin live-esiintymisiä huolellisten turvavälien kanssa ravintolan terassilla.
Ennen kuin ikinä ehdin lavan ääreen, kääntyi huomioni ravintolan viereen kerääntyneeseen suureen nuorisojoukkoon. He olivat kerääntyneet seuraamaan skeittaajia, jotka tekivät temppuja kahden talon väliseen portaikkoon rakennetulla rampilla.
Vaikka en kuulunut porukkaan, ei porukka karsastanut minua ja saatoin rauhassa kiertää joukkoa ja etsiä hyviä kuvakulmia. Ystävällinen sielu jopa varoitti minua, etten epähuomiossa jäisi skeittaajien jalkoihin, jos sattumalta joku pysyisi laudallaan ja tarvitsisi tilaa auki jätetyllä jarrutusväylällä, missä kyyristelin kamerani kanssa.
Live-musiikin paluu
perjantaina 28.8.
Paleface juhlisti Helsinki-Shangrila -albuminsa kymmenvuotissynttäreitä ja esitti koko levyn tiukassa vedossa olevan bändin säestämänä. Rennoilla välispiikeillä hän taustoitti hienosti kaltaiselleni perehtymättömälle levyn tekemistä ja sen aikaista tilannetta Suomen musiikkikentässä.
Setti oli ytimekäs ja pakoton. Poikkeuksellisen kevään jälkeen tuntui, että sekä esiintyjät että yleisö olivat huojentuneita paluusta rajoitettuun normaaliin ja se näkyi.
Terassi oli niin täynnä väkeä kuin lippuja suostuttiin myymään. Turvavälit ja erikoisjärjestelyt teki bilekansasta arkaa, mikä sointui hienosti yhteen oman ujouteni kanssa. Olin kaukana tutusta ja turvallisesta, mutta en kokenut katoavani massaan. Sen sijaan saatoin nauttia tilanteesta omalla vaisulla tavallani, myhäillen ja tarkkaillen, hitaasti lonkeroa sippaillen ja kuvaten.
Keikasta kasvoi juuri sellainen elämys, mitä olin toivonut.
Matkan mielikuva
Kun mahdollisuus yöreissuun Helsingissä tarjoutui, pulpahti mieleeni kuva, minkä haluaisin ottaa. Aiemman, kun olin yöpynyt Kalliossa, havahduin siihen, että Helsinginkatuhan oli todellinen bilekatu! Ravintoloita vieri vieressä, värikkäitä valoja ja lämpimänä kesäiltana kaduilla paljon ihmisiä! Mieleeni tuli Pietarissa sijaitseva Rubinsteinin katu, missä on kuulopuheen mukaan eniten ravintoloita maailmassa per yksi katu.
Minulla oli jo mielessä kohta, mistä halusin kuvan ottaa. Mutta kuten yleensä, ei suunnitelma toteutunut aivan kuten olin ajatellut. Sain kuitenkin talteen fiiliksen, mitä olin hakemassa, vaikkakin toiselta puolelta katua, Harjutorin vierestä.
Unikuva
Ylläri skeittitapahtuma, musakeikka ja bilekuva plakkarissa, oli viimein aika tallustella Merihakaan hostelliin ja nukkumaan.
Päivällä tuodessani tavarani. olin ottanut pienet päiväunet ja jättänyt ikkunan auki, koska aurinko oli tehnyt etelän puoleisesta huoneesta todella kuuman. Kun sitten tulin nukkumaan, odotti minua uskomaton yllätys. Pitkin iltaa olin pelännyt sadekuuroa ja märkää huonetta, mutta jättimäinen, nouseva kuu tuomiokirkon yllä tuntui epätodelliselta.
Nopeasti otin kameran esiin ja hain asetuksia tilanteeseen. Aavemaisen taivaan ja yksinäiset taksit sain talteen, mutta kuun mantereet pakenivat valkoiseksi reiäksi kennolle. Kiireessä en hoksannut hakea jalustaa ja kuu ei odotellut yhtä yksinäistä kuvaajaa, kun oli jo väistynyt kirkon yltä.
Kuvaajana olen tottunut siihen, että täydellinen teos: kuva, maalaus, veistos, mikä hyvänsä, pakenee tekijäänsä. Aina!
Aiemmin se harmitti, mutta nykyään tilanteet kirpaisevat enää hetken. Sillä täydellisyys tarkoittaisi, että olen valmis, perillä, kun oppiminen, reissaaminen ja elämä ovat kaikki matkalla olemista, kehittymistä ja paremmaksi tulemista. Kun mielessään näkee pilkahduksen täydellisyydestä, tietää, että on oikealla tiellä. Siitä saa voimaa jatkaa eteenpäin.
Ilta oli näyttänyt minulle monta pilkahdusta, joiden kanssa oli hyvä päätellä seikkailu ja käydä nukkumaan. Sillä seuraavana päivänä minulla oli tiedossa jo ihan toisenlainen seikkailu!
