”Kontakteja vähentämällä me hidastamme koronaviruksen leviämistä, että maamme terveydenhoitokapasiteetti pystyy hoitamaan sairastuneet korkeimman tautihuipun aikana.”
Näinkö selität lapselle, miksi hän ei saa mennä virpomaan, kun naapurin lapset juoksevat virpomassa ”turvallisten” perheiden ovilla?
Eilen 4.4. sosiaalipsykologi Nelli Hankonen listasi Helsingin Sanomissa kahdeksan seikkaa, minkä perusteella ihmiset liukenevat koronarajoituksista (linkki alla) ja tänään 5.4. toisessa jutussa (myös linkki juttuun alla) osoitettiin kuinka maailman johtajat kuten Donald Trump ja Boris Johnson omalla käytöksellään osoittavat surullisen todeksi Hankosen ”Ei koske minua”-perustelun.
Vaikka käyttäytyvät huonosti eivätkä anna kovin ruusuista kuvaa siitä, mihin tämä maailma onkaan menossa, Trump ja Johnson ovat kuitenkin suht kaukana, eikä heidän kohelluksensa tunnu meidän omassa viruskaranteenin muuttamassa arjessa kovin kummoisesti.
Missä kulkee oman halun vastuu?
Mutta, kun lapsi istuu kotona murjottaen ja itkien puoli lauantaita ja sunnuntaina kieltäytyy menemästä leikkimään pihalla leikkivien kavereittensa kanssa, ettei hänen tarvitse kuunnella kuinka kivaa heillä oli virpoessa, tulee Hankosen pointit rytinällä osaksi omaa arkea.
Olen kriisin kuluessa useaan otteeseen lähipiirissäni törmännyt aikuisiin, jotka ovat samalla hyvin perillä asioista ja seuraavat tiiviisti tiedonvälitystä, mutta kieltäytyvät seuraamasta ohjeita, jos se rajoittaa heidän suunnitelmiaan ja harrastuksiaan.
Aikuisena aikuisten seurassa pystyn ottamaan etäisyyttä ja järjestelemään oman arkeni niin, etteivät näkemyserot aiheuta kitkaa yhteisössä. Mutta kun naapuruston vanhemmat eivät näe rajojen tarpeellisuutta itsensä kanssa ja soveltavat samaa ajattelua lapsiinsa, joko siksi, ettei heidän lapsiaankaan saa rajoittaa tai kokevatko he pääsevänsä siten helpommalla.
Yksilö yhteisten sääntöjen puitteissa
Olen ylpeänä seurannut kuinka valtiovalta on ottanut kriisiä niskavilloista ja ryhtynyt toimiin. Vaikka en sosiaalidemokraatti olekaan, voi Sanna Marinin kunniaksi pääministerinä sanoa, että siinä on ammattipoliitikko, joka kulkee asiat edellä sovitun linjan puitteissa ja oma persoona jossain taka-alalla.
Ja jos me kansana noudattaisimme ohjeita, olisi tauti nipistetty nurkkaan hyvinkin nopeasti.
Tunnistan itsessänikin tuon Ei koske minua -ajattelun. Hammasta purren olen kuitenkin tehnyt parhaani ja yrittänyt saada sisäisen ”mutku-mä-haluun” -teinarini kuriin.
Ilokseni olen huomannut, että käytännössä useimmat rajoitukset ovat sellaisia, minkä puitteissa ajatteleva aikuinen pystyy omalla järjenkäytöllään löytämään turvallisen vaihtoehdon.
Ja samalla, kun itse haemme turvalliset tavat rajoittaa kontaktejamme rajoittamatta itseämme, etsitään myös lapsille tapoja olla iloisia lapsia…
Turvallisesti!
Minä kerroin lapsille, että me ei mennä tänä vuonna virpomaan, koska on iso, paha virus liikkeellä, joka voi tehdä osan ihmisistä tosi kipeäksi. Juteltiin siitä kuinka kamalaa on olla kipeä ja kuinka kamalaa olisi joutua yksin sairaalaan. Sovittiin, että ensi vuonna kierretään ennätysmäärä paikkoja.
Me puettiin naamiaispuvut päälle, tehtiin vitsat ja virpomisvideo. Video lähetettiin sukulaisille ja sitten yksitellen etsittiin: mamman yllätysmunat kotipihalta, mummun olohuoneesta, tädin lastenhuoneesta. Itse kokoamani jättiyllätysmunat oli kätketty keittiöön. Leivottiin porukalla pupukakku. Askarreltiin ja maalattiin pääsiäismunia. Kyllä se siitä, sokeriähkyssä.
Tosi kova!
Meillä kuopus on jo kymmenen ja koulumaailman sosiaaliset nokkimisjärjestykset jo tuttuja. Tässäkin isosti mukana pihan koululaisten koulupihamainen ”politikointi”, mikä on asiana paljon isompi kuin vain se vitsanheilutus ja karkkipalkkioiden keruu
Tilanne alkoi kuitenkin lopulta helpottaa, kun vähän käytiin pyöräilemässä, sitten puettiin, maalattiin naamaa ja lähetettiin isovanhemmille virpomiset whatsappin kautta. Varsinkin kun kotoa saatiin vielä sitä sokeriähkyä peittämään pahaa mieltä. Sen jälkeen iltapäivällä uskalsi hän jo kavereiden kanssa mennä uloskin. Vaikka lapsi jo iso, kuitenkin vielä niin pieni, etteivät harmit usein kovin pitkään mieltä paina.