”Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää”, lauloi Ellinoora hiihtolomaristeilyllä Helsingistä Tukholmaan.
10-vuotiaan tyttären kanssa oli jo syksyllä ollut puhe, että lasten ja nuorten suosikkiartistit usein heittivät keikkaa hiihtolomaviikolla ruotsinlaivoilla, jotta saadaan lomalaiset lautoille tuhlaamaan rahojaan. Jokusen vuotta aiemmin olin käynyt vastaavalla nyt 16-vuotiaan pojan kanssa. Tuolloin huomion keskipisteenä olivat bingo sekä raha- ja tavarapelit Eveliinan sijaan.
Varasimme matkan heti joulunpyhien jälkeen uuden vuoden puolella.
Olin kuullut laivamatkailun yllättävän kovista päästöarvoista jo aiemmin, mutta vasta Oras Tynkkysen merkittävän Brysselin työmatka-jutun jälkeen tai oikeastaan sen sisällön jälkipuinnissa tuli ilmi, kuinka paljon ruotsinlaivat itseasiassa saastuttavatkaan.
Koko saastuttamiskeskustelussa hämäävää on että suomenkielisiä alkuperäislähteitä, tahoja, joilla on minkäänlaista kovaa dataa, on yllättävän vähän ja pääosa keskustelusta rakentuu sitten tämän niukan tiedon päälle täydentäen sitä ja saaden sen näyttämään suuremmalta ja erehtymättömämmältä.
Itse olisin halunnut kaivaa esiin tarkempaa analyysia, kuten miten laivamatkustamisen päästöt on eritelty: lasketaanko se suoraan vain per matkustaja vai sisältyykö laskelmiin jotenkin seikka, että lautoilla kulkee valtava määrä rahtia, mikä kuljetettaisiin meren ylitse joka tapauksessa?
Suuri osa poluista johdattaa Maaseudun tulevaisuuden julkaisemaan artikkeliin, mutta lopulta tuntuu että kaikki löytävät tiensä VTT:n Lipasto-tietokantaan, missä on eritelty eri kulkuneuvojen polttoaineen kulutuksia.
Kuinka voi punnita vain yhden lähteen tarjoamaa dataa? Mistä päin maailmaa löytäisin vertailukelpoista aineistoa? Näissä miettiessä astelin reppu selässä ja Penelope kädessä (tytön violetti vetolaukku, nimen alkuperä tuntematon) sisään laivaan ja pohdin, pystynkö ilmastoahdistuksessani lainkaan nauttimaan risteilystä?
Kuinkas sitten kävikään?
Kun arjen rakenne jää pois ja normaali perhedynamiikka jää kotiin, voi lapsen kanssa kommunikoida aivan uudella tavalla.
Keskusteluja ja yhdessäoloa ja tietenkin… se keikka! Oli vaikea ajatella, että maailman tila ei lopeta pahenemistaan, kun teemme yhdessä hyviä asioita ja sain isänä tukea ja kokea lapsen riemut hänen vierellään! Hänen ensimmäinen bingonsa ja ensimmäinen kerta kaksistaan Tukholmassa. Jopa paluumatkalla ilta hytin telkkarin ääressä tuntui erityiseltä ja tuoreelta, kun saimme tehdä sen kahdestaan.
Voiko tunnelman kääntää ympäristön voitoksi?
Juuri tunnelmista ja erityisistä kokemuksista löytyy syy, miksi järjellä on niin vaikea taistella matkustamisen ympärivaikutuksia vastaan. Jos raskaalla työllä ansaittua lomaa, erityistä hetkeä työntäyteisten kuukausien välissä, yritetään väheksyä tylsillä faktoilla, ei se vaan toimi.
Jos haluamme molemmat, sekä ainutlaatuiset tunteet että parantuvan maailman, täytyy meidän purkaa yhtälö jotain aivan uutta kautta. Tekniikka paljon päästöttömämpään matkustamiseen on suurin piirtein olemassa, mutta rahoitus ja lopullinen tahtotila ei.
Myös Oras Tynkkynen toi esille ajatuksen ottaa itse matkanteko selkeämmäksi osaksi itse kokemusta, kuten asiaan kuului aikana, jolloin ei ollut muuta mahdollisuutta.
Tietokone ja juna on jo monille arkipäivää pääkaupunkiseudun lähiliikenteessä. Miksemme siis tekisi etätöitä samalla kun olemme elämämme matkalla Eurooppaan?
Tynkkysen jutun sähköisen version kommenttien perusteella meiltä puuttuu jotain olennaista, ennen kuin edes se on mahdollista: tahtotila.
Lähde: https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/ymparisto/artikkeli-1.226412
