”Oletko kateellinen?” isoveljeni kysyi minulta päiväkoti-ikäisen poikansa piirrosnäyttelyn avajaisissa.
Nyt tuo sama poika toimii lääkärinä Lappeenrannassa ja hänellä on oma pieni poika hoidettavanaan. Silti veljen heitto on palannut mieleen aika ajoin. Varsinkin nyt, ensimmäinen oma näyttelyni on avattu Helsingin keskustan hotelli Marskissa.
Ja vastauksena kysymykseen: en ollut kateellinen. En kokenut kilpailevani iloisia piirroksia ja tarinoita Power Rangerseista ja teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnien keksivän iloisen nappulan kanssa. Mutta toisaalta ymmärsin hyvin, mitä veli tarkoitti: minä olin aina ollut se perheen piirtäjä, käynyt taidelukion ja valmistunut graafiselle alalle.
Ripustus
5:30 herätys, 6:30 Crossfit-treenit, suihku, 8:14 bussiin ja Hotelli Marski by Scandiciin. Kun hotelli oli remontoitu, oli uomen ainoa Lifestyle Concierge Elina oli minua aulassa vastassa ja yhdessä starttasimme työpäivän hotelliaamiaisella.
Takahuoneesta haimme 20 pahviin käärittyä pakettia, jotka sitten asettelimme kellarin galleriatilan seinustalle. Siinä vaiheessa kihelmöi ensimmäisen kerran, kun jo koon perusteella osasin viedä yhden etukäteen mietitylle paikalleen. Mutta kunnon kylmät väreet valuivat selkää pitkin, kun aloimme kuoria valokuvatauluja kääreistään. Yksi kerrallaan ja jokainen tuntui yhtä omalta, yhtä epätodellisen hienolta.
Hetki kului äimistellessä ja ihmetellessä, kunnes sitten ryhdyimme hommiin. Kun Elinan piti juosta palaveriin, tuli avukseni Concierge Virpi. Ensin taulut lähelle oikeaa kohtaa nojaamaan seinään, sitten ripustusvaijerit paikoilleen ja ensimmäinen karkea ripustus.
Aluksi homma eteni hapuillen, mutta hetken empimisen jälkeen löytyi hyvä rytmi ja yhtäkkiä, kello kaksi, kaikki olikin valmista. Jokaisen työn alareuna oli 112 sentin korkeudella lattiasta, yläreunat suorassa, opasteet ja taulujen nimikyltit paikoillaan.
Intensiivisen rupeaman jälkeen pää oli kuin sumussa, kun poistuin hotellista myöhäiselle lounaalle. Istuin puolitoista tuntia kahvilassa, katselin ohikulkevia ihmisiä ja annoin mielen tasaantua.
Avajaiset
Hotelli oli niputtanut samaan iltaan useita mielenkiintoisia tapahtumia ja esittelyjä. Ensin tutustuimme hotellin viidennen kerroksen sviitissä yhdessä useiden vaikuttajien kanssa ravintolan kevään uutuuksiin sekä päivitettyyn drinkkibaariin, minkä jälkeen laskeuduimme kellariin ja näyttely julistettiin avatuksi.
Marskin tarjoama shampanja, lyhyet puheet ja hyvä tunnelma olivat kaikki omiaan tekemään tapahtumasta upean, mutta tärkeän siitä teki läsnäolijoiden antama huomio.
Etukäteen olin ajatellut, että annan kuvien puhua puolestaan. Lapsena olin eläytyjä ja puhuin jatkuvasti, mutta iän myötä minusta on tullut tarkkailija. Kysymysten ja keskustelun myötä huomasin vanhan innostuksen nostavan päätään, halusin elein, liikkein ja sanoin saattaa yleisön vielä pykälän verran lähemmäs sitä näkemystä, mikä oli aikanaan innoittanut minut ottamaan näyttelyn kuvat.
Hyökyaallon jälkeen
Kaksi päivää avajaisten jälkeen kävelin uudelleen sisään hotellin ovista. Ihmisiä jonotti kirjautuakseen sisään, toiset häärivät kahvibaarissa ja joku piti läppärin äärellä etätyöpäivää aulan sohvalla.
Vain katukuvaaja matkalla aulan halki. Kellarin galleriassa oli rauhallista. Ei shampanjaa tai älyllisiä keskusteluja kuvien äärellä.
Jos minun näyttelyni olisi ollut silloin, yli kaksikymmentä vuotta sitten, kun veljeni esitti tuon kysymyksen, olisin edelleen jännityksestä sekaisin ja odottaisin, milloin tiedotusvälineet ja koko maailma löytäisivät minun näyttelyni ja nerouteni.
Nyt rauhallinen galleria tuntuu hyvältä.
En odota julkisuuden salamavalojen välkkyvän ja kokemus omasta erinomaisuudesta on hyvä tunne silloin tällöin. Se on kuin hyvä konvehti, mikä satunnaisesti nautittuna tuo hyvän mielen ja vie hetkeksi pois arjen puurtamisen keskeltä.
Taulut ovat fyysinen merkkipaalu digitaalisten räpsyjen ja sosiaalisen median postausten metsässä. Käsinkosketeltava osoitus tehdystä työstä, mitä ei odottanut osaavansa kaivata ennen kuin sen sai.
Nyt on kiinnekohta, josta jatkaa eteenpäin.
