Keskustelu ilmastonmuutoksesta on kiihtynyt jatkuvasti. Madridin ilmastokokous päättyi ilman kunnollista lopputulemaa, monet suuret maat vetäytyvät suojelutavoitteista, lentomatkojen määrä ja teollisuuden päästöt vain jatkavat kasvuaan.
Isot pojat jyrää
On käynyt yhä selvemmäksi, että sinun ja minun yksilöllisillä valinnoilla tai jopa koko Suomen valinnoilla maailman mittakaavassa ei ole mitään merkitystä, jos maat kuten Yhdysvallat tai Kiina antavat puit paut ympäristölle ja paahtava menemään kuin mikään ei olisi pielessä.
Entistä enemmän korostuu, että ilmasto on vain yksi kortti poliitikkojen pakassa, kun tehdään diilejä vallan pelikentällä.
Yhdysvalloissa asioiden sisältö tallautuu kaksipuoluejärjestelmän kiistaan kukkulan herruudesta, kun Kiinan ja Venäjän tapaisten jättiläisten päätöksenteossa ympäristönsuojelu vaikuttaa vasta, kun siitä on valtiolle suoraa hyötyä, mihin ei luetaa imagoa. Sen sijaan piittaamattomuuden ja voiman mielikuvaa vahvistaa se, kuinka hallinto näyttäytyy järkähtämättömänä maailman tuulten, muotien, kuohujen ja hälyjen ristitulessa.
Kadunmies ei luovu halvasta luksuksestaan
Olen vuoden sisällä käynyt ensimmäistä kertaa elämässäni sekä Yhdysvalloissa että Venäjällä. Kummassakin maassa minua jännitti, miten nykyhallintojen jyrkät asenteet näkyisivät kaduilla?
Eivät mitenkään! Ihmiset menevät töihin, kiirehtivät paikasta toiseen ja tuijottavat kännykkäänsä. Eli pieniä, normaaleja asioita, kunnes hoksasin, että arjen muuttumattomuus vaikuttaa kahteen suuntaan.
Jos politiikka ei vaikuta ihmisten arkeen, ei sitä myöskään tee moraaliset periaatteet tai tieteellisesti todistetut faktat. Vaikka ympäristötietoisuus lisääntyy jatkuvasti, silti ostetaan uutta (en välttämättä tarttis, mutta kun naapurikin osti, täytyy mun pistää paremmaksi), heitetään vanha roskiin (se olikin jo kolme vuotta vanha, kuka sillä enää mitään tekisi?) ja otetaan sieltä, mistä halvimmalla saa (Kiinasta sain paremman värisen, ja muovisenkin kun mitä tekevät naapurissa puusta).
Vanha sanonta ”saavutetuista eduista ei luovuta” pitää ruohonjuuritasolla harvinaisen hyvin paikkaansa. Ympäristönsuojeluun kyllä lahjoitetaan rahaa ja osallistutaan muodikkaisiin kampanjoihin, mutta tehdä ratkaisuja, jotka pahimmillaan lyövät kapulaa oman arjen rullaamiseen ja ansaitun itsensä palkitsemisen rattaisiin… Ei kiitos!
Onko meillä mitään mahdollisuuksia?
Kirjassa ”Munkki ja filosofi” isä, filosofi Jean-Francois Revel ja poika, buddhalaismunkki Matthieu Ricard keskustelevat uskonnosta ja filosofiasta ja sovittelevat yhteen näitä maailmankuvia. Yksi lukuisista kirjasta mieleeni itämään jääneitä ajatuksia on keskustelu buddhalaisesta vallankumouksesta eli kuinka opista ja maailmankäsityksestä voisi oikeasti tulla yhteisön, valtion ja jopa maailman yhteinen asia.
Yksinkertainen selitys on, että muutos lähtee sisältäpäin, yksilöstä. Mikään ylhäältä saneltu politiikka ei voi luoda todellista muutosta, jos yksilö ei ole sitoutunut siihen.
Ja siihen on loppujen lopuksi myös sidottu tämän maailman kohtalo! On todettu, että kun yksi kymmenestä ihmisestä on sitoutuu jonkin aatteen taakse, riittää se jo saavuttamaan yhteiskunnan huomion.
Tällä hetkellä on vielä enemmän puhetta kuin tekoja. Vaikka mammutit kuten, Yhdysvallat, Venäjä ja Kiina vaikuttavat järkähtämättömiltä, se on ainoa vaihtoehto.
Minulla ei ole autoa, kotiin tulee ekosähköä ja ajan juuri sisään vegaanista ruokavaliota. Suurin ympäristöpaheeni on lentäminen, mutta olen jo nyt onnistunut vaihtamaan monta lentomatkaa junailuun. Ja työ jatkuu!
Mitä sinä pystyt tekemään maailmasi eteen?
