”Missä ne seinämaalaukset ovat?” Kysyi kadulla vastaan tullut nainen.
”Kaikkialla”, minä vastasin, sillä graffiteja aina suttauksista kunnon katutaiteeseen löytyy joka paikasta.
Lähdin Ateenaan harjoittelemaan valokuvaamista journalistiselta näkökannalta ja Journalistisen kulttuurin tukisäätiön JOKESin tuella. Mnun tapauksessani se tarkoittaa subjektiivista havainnointia syväluotaavan analyysin sijaan.
Kierrätys, hiilijalanjälki ja kestävä kehitys painavat mieltä kotona, joten luonnollisesti huomio kiinnittyy nopeasti erilaisiin käytäntöihin. Kuten muukalaisella yleensä, ensin tulee vaihe, jossa ”meillä asiat tehdään niin paljon paremmin” ja vasta vähitellen silmät avautuvat, yksityiskohdat nousevat esiin ja huomaan tietäväni aivan liian vähän, jotta minulla olisi mitenkään varaa osoittaa sormella.
Kaksi viikkoa ja yhtä maakuntamatkaa myöhemmin voin sanoa, että kreikkalaiset tupakoivat paljon, hyödyntävät hienosti aurinkoenergiaa ja ajavat moottoripyörällä usein ilman kypärää.
Mitä sitten?
Vaikka en päässyt räjäyttämään maailmaa viiltävillä kuva-analyyseillä, täysipäiväinen kuvaaminen, analysointi ja julkaiseminen pakottivat minut ponnistelemaan kovemmin, tekemään enemmän ja kokeilemaan uusia juttuja.
Ja vähitellen, päivien kuluessa, pulpahteli kuvavirtaan otoksia, jotka pistivät ajattelemaan. Esimerkiksi muutama pieni, nuhruinen kalastaja-alus satamassa, mikä oli pullollaan jättimäisiä jahteja toi mieleen kuinka Suomessakin maatalous toimii pitkälti tukien varassa ja kalastus on elinkeinona kuihtunut kokonaan monin paikoin. Poliisin silmiinpistävän näkyvä läsnäolo juhlapäivän marssilla muistutti, että naapurissa Turkki on uhannut avata taas portit pakolaisvirralle ja näyttää aseellista voimaansa Syyriassa.
Mutta kaikkein suurin oivallus tuli matkalla Meteoraan. Olin päättänyt tehdä yhden reissun kaupungista ulos, jotta saan jotain kontrastia Ateenassa ololle. Monet turistit suuntaavat saaristoon, mutta minä halusin nähdä idyllisten vihreiden metsien reunoilta kohoavien kivipaasien päälle rakennetut luostarit, joita on pienellä alueella olemassa vielä kuusi.
Olen aina kuvitellut luostarit ahkerien munkkien ja nunnien rauhan ja hyvinvoinnin hautomoiksi, jotka elävät lähes täysin eristyksissä ulkomaailmasta. Kuinka väärässä olinkaan ollut!
On uskomaton tahdonvoiman ja alkeellisen insinööritaidon saavutus, että luostarit on pystytty rakentamaan melkein pystysuoraan nousevien kivipaasien jatkeeksi, saati sinne kaivon poraaminen. Mutta entä ruoka? Ylhäällä on voitu ehkä pitää kanoja, vuohia ja kasvattaa yrttejä, mutta siinä se. Jostain on täytynyt tulla kaikki muu.
Meteoran luostareiden juurella sijaitsee Kalambakan ja Kastrakin pikkukaupungit. Satoja vuosia aiemmin kirkolle maksettiin kymmenyksiä työllä ja veroina. Kun muistin tämän, alkoi kuva monimutkaisesta hierarkiasta, jumalan suuruuden manifestoinnista ja vahvasta tukevasta infrastruktuurista hahmottua. Luostarit eivät olleetkaan suljettuja, yhteisöstä irtonaisia kokonaisuuksia, vaan yhteiskunnan huipulla olevia vallankäyttäjiä.
Ja kaikkein kiehtovin seikka on, että sama hierarkia on muuntautunut nykypäivään uskomattoman sulavalla tavalla. Luostarit ovat mieletön turistivetonaula, mikä kymmenyksien puuttuessa takaavat niille toimeentulon sekä itselleen että koko lähialueelle. Keskellä Kreikan maaseutua sijaitsevissa kaupungeissa ei näy mitään merkkejä vastaavasta taloudellisesta kipuilusta kuin suomalaisissa pikkukaupungeissa, vaan tarjoavat hengästyttävän määrän ravitsemus-, majoitus-, kiertoajelu- ja kuljetuspalveluita jatkuville turistivirroille.
Uusin aatoksin kotiin
Kahdessa viikossa ei pääse sisään kulttuuriin, mutta siinä ehtii löytämään itselleen oman rytmin uudessa paikassa. Ja kotiin palatessa on arvokas kokemus, kuinka hetken pystyy katsomaan tuttua maailmaa toisin silmin. Se on lähtemisen riemun ja vieraaseen kulttuuriin perehtymisen rinnalla tärkeä osa matkailun antia.
