”Tällä kertaa olet meidän ainoa kuvaaja kisoissa”, valmentaja sanoi muutama päivä ennen kaksipäiväisten Crossfit-kisojen alkua.
Ei paniikkia, hätääntymistä tai tunnetta, etteikö homma hoituisi.
”Ok”, vastasin. Kunhan kaiken tarvittavan kaluston muistaa ottaa mukaan ja pidettyä vireystilan riittävän korkealla koko pitkän keikan, kaikki on kunnossa.
Havahduin, että kuin vaivihkaa olin valokuvaajana päässyt tilanteeseen, jossa olin varma omasta osaamisestani ja sinut oman visuaalisen ilmaisuni kanssa. Monen hakuilevan vuoden jälkeen se oli hyvä tunne!
10 000 tilannetta
Kaksi päivää kisoja ja siihen päälle kaksi päivää kuvasadon raakkaamista. Räpsityt 10 500 kuvaa toi kuvaamiseen ja erityisesti jälkikäsittelyyn oikean työn tunteen. Tilaisuus kuvata ja ratsastaa kisahuuman aallonharjalla olivat kuitenkin roimasti sen arvoisia. Jopa siinä määrin, että kaksi päivää viimeisten kuvien valmistumisen jälkeen, kun täpinä oli jo laskenut ja arki vähitellen asettumassa takaisin omaan uomaansa, iski päälle henkinen krapula, kun pointti meni perille, että huuma ei jatkukaan loputtomasti.
Kuvan onnistuminen, tarkennus, valoitus ja sommittelu tuntuu, että jo sujuu mukavasti. Se on valitettavasti vain pieni osa kokonaisuutta. Kun sama pitää lähteä refleksinä selkäytimestä tuhansia kertoja kaksi päivää putkeen, on kyse kokonaisuuden hallinnasta, minkä kanssa pidän itselleni vielä henkistä oppimispäiväkirjaa.
Nopeammin, pitemmälle, korkeammalle
Kuten aina, tälläkin kertaa löysin pari seikkaa, jotka nousivat muiden pienten kömmähdysten ja virhearviointien yläpuolelle siten, että niistä olisi voinut toisissa olosuhteissa olla oikeasti haittaa prosessin onnistumiselle.
Ensimmäiseksi tiedostojen siirto ja varmuuskopiointi. Kerran lähdin kuvaamaan ilman, että kamerassa oli muistikorttia sisällä. Toisen kerran kovalevyltä pyyhkiytyi pois toista sataa kuvatiedostoa, kun kameran sisäänrakennettu laskuri oli mennyt ympäri ja laite alkoi nimeämään tiedostoja uudelleen samoilla nimillä. Kummatkin kömmähdykset huomasin suht nopeasti, eikä varsinaista vahinkoa päässyt tapahtumaan, mutta kylmää ajatellakin, kuinka pahasti olisi voinut käydä, jos olisin ollut yhtään huolimattomampi!
Toiseksi kuvausasetukset. Sisätiloissa loin kuvaamiseen napakat asetukset, joiden avulla satoin maksimoida valovoiman ja liikkeen tallentumisen. Tein asetuksista kuitenkin jonkin verran liian tiukat ja kymmenissä kuvissa terävyysalue oli liian kapea ja haluttu alue (yleensä kasvot) jäivät häiritsevän epäteräviksi, kun tarkennus meni vain pari senttiä pieleen esimerkiksi kahvakuulan tai levypainon takia.
Lisäksi sisäkuvaamisessa yleensä lukitsen valkotasapainon, mikä tällä kertaa unohtui. Kun valoa on riittävästi, ei se haittaa, mutta käytännössä maksoin kömmähdyksen jälkikäsittelyyn tarvittuna lisäaikana.
Kohti ääretöntä ja sen yli
Itsekritiikistä huolimatta kokonaisuus onnistui hyvin. Kisojen järjestäjä, Crossfit 8000 -sali ja urheilijat ovat kaikki olleet tyytyväisiä työhöni. Yleensä jätän tehdyt työt nopeasti taakseni ja varon, etten jää taputtelemaan itseäni liikaa selkään ja kuvittele olevani viimeinkin saavuttaneeni täydellisyyden.
Tällä kertaa kuitenkin vielä yli viikon jälkeen kestän katsoa työni jälkiä ja nähdä onnistumisen. Annan sen vielä lämmittää mieltä, kun taas pian tulee kuitenkin ne hetket, milloin pitäisi taas pistää paremmaksi, ylittää itsensä ja joudun taistelemaan epäuskon tunnetta vastaan.
On se sen arvoista, kun uskon tietäväni miltä voittajista toisen kisapäivän jälkeen podiumilla tuntui. Ihan kuin olisin ollut voittaja itsekin!
Ja omasta mielestäni olinkin! Ainakin noin kuvainnollisesti!
Linkkejä:
Ensimmäisen kisapäivän kuva-albumi Facebookissa
Toisen päivän ensimmäisen lajin kuva-albumi Facebookissa
Ja loput kisojen lajien kuvat omissa lajikohtaisissa kansioissaan.
