”Voiko Venäjältä tulla hyviä uutisia?”, aloitti suomalainen toimittaja juttunsa, kun hän pakotteiden, oligarkien ja hämärien maakauppojen viidakosta yritti tosissaan etsiä Venäjästä jotain positiivista sanottavaa.
Törmäsin juttuun ensimmäisen Venäjän-matkani tienoilla, kun yritin taustoittaa itselleni, mitä idänreissulla kannattaa ottaa huomioon. Samankaltaiseen uutisointiin olen törmännyt monesti, mutta se ei mahdottomasti auta, kun talsii pitkin Pietarin katuja.
Enemmän hyötyä oli ihan tolkullisesta maalaisjärjestä: älä tee valokuvaamisesta numeroa, älä kännää liikaa ja vetäydy pelistä hyvissä ajoin illalla.
Olen nyt käynyt Pietarissa kolmasti, noin kerran kuukaudessa. Kun kohtaan ihmisiä kadulla, ovat he kuin missä tahansa muualla. Varsinkin kun me suomalaiset olemme ulkoisesti enemmän tai vähemmän kuin samasta puusta veistettyjä.
Pinnan alle
Pietarin metro on kaivettu pehmeään maahan, jonka vuoksi raiteille vievät liukuportaat menevät todella syvälle. Ja kaikki, pylväät, seinät, patsaat, reliefit ja kattokruunut (kyllä, hienoja, säkenöiviä kattokruunuja!) kertovat jyhkeää viestiä neuvostohallinnon voimasta. 70-vuotta kommunismin päiväkodin ideologiakylpyä on jättänyt jälkensä.
Jos tsaarinaikana olimme kuin pitkin hampain toisilleen teennäisesti moikkaavia naapureita, käänsimme sirpin ja vasaran varjon väistyttyä ja Putinin yksinvaltiuden myötä huomiomme täysin länteen.
Itse heräsin tähän todellisuuteen ensimmäisellä käynnilläni Pietarissa, kun ravintolan televisiossa pyöri vain venäjänkielistä musiikkia soittava musiikkikanava. Tuotanto oli korkealla tasolla, videoissa ehjät tarinat ja suuret budjetit, täysin oma, nykyaikainen pop-kulttuuri.
Kun asiaa järjellä ajattelee, ei pitäisi olla hämmästynyt. Maailman suurin valtio ja satojen miljoonien kielialue, tottakai heillä on omaa poppia! Oivallus vain todistaa, kuinka täydellisesti huomioni on suuntautunut länteen.
Pohjakosketus
Halusin nähdä kuinka hienoja metroasemia Pietarista oikein on ja Googlaamalla löysin kuvan hienoista pylväistä, jotka sijaitsivat Avtovon pysäkillä. Ja eikun sinne! Mahtipontisuus ja voima on käsinkosketeltavaa!
Ihan kuriositeettina nousin katsomaan, miltä kaupunki tuossa kohtaa näytti. Kontrasti aseman ja ympäröivän rakennuskannan välillä oli räikeä. Sen olin arvannutkin, mutta hiljalleen vasemmalle valuva väljä ihmismassa oli yllätys. Kiinnostuneena lähdin seuraamaan ja löysin paikallisen hautausmaan.
Kristinuskon symboliikka oli yhteistä, mutta siihen se melkein jäikin. Hautoja oli niin paljon, että osa tuntui olevan toisien päällä. Kirkkaita muovikukkia, betonirakenteita, kiiltävää peltiä ja valokuvia. Kun luonnonkivi, elävät kukat ja hillitty arvokkuus ovat meillä välineitä kunnioituksen osoittamiseen, ei Avtovossa vieroksuttu blingiä! Ortodoksisella perinteellä on varmasti vahva osuus käytännöissä, mutta jäin jälleen miettimään neuvostoajan perinnettä.
Metrossa valtio näytti voimansa ja kaikki on edelleen käsittämättömän hienoa. Hautausmaalla yksityiset kansalaiset halusivat muistaa läheisiään maassa, jossa ei ollut mahdollista ostaa juuri mitään. Sillä rahalla ja niillä aineksilla, mitä oli käytettävissä, rakennettiin juuri niin komeaa jälkeä kuin pystyttiin.
Vasta hautausmaalla minulle valkeni kuinka paljon erilaisia sävyjä meidän kulttuureissamme on. Silti en kokenut, että olisimme kaukana toisistamme, pitäisi vain seurata, mitä selkäpuolella tapahtuu!
Mitä seuraavaksi?
Toisella Pietarin-reissulla keskustelin pitkään junassa Pietarista 2000-luvun alussa Vantaalle muuttaneen inkerinsuomalaisen kanssa. Sen myötä tiedotusvälineissä paljon puhuttu rikollisuus ja kansan tavat asettuivat uuteen perspektiiviin.
Valtioiden tasolla uutiset idästä ovat edelleen yhtä kylmääviä kuin ennenkin, mutta minä katselen kadulla käveleviä ihmisiä. Pidän silmäni auki, matalaa profiilia ja katson, joskohan saisin vielä paremmin kiinni naapurin sielunmaisemasta. Ihmisen, ei valtion.
