Kesäkuun alkupäivinä näin metrossa ilmoituksen liikenteen poikkeusjärjestelystä viikonloppuna järjestettävien sambakarnevaalien johdosta. Kaksi vuotta aiemmin olin sattunut paikalle sattumalta ja saanut upeita otoksia.
Menin paikalle kuvaajana ja lähdin paikalta pohdiskelijana. Tilaisuus oli upea, kaikenlaiset ihmiset pääsivät ilmaisemaan itseään musiikin, tanssin laulun ja värien avulla. Kamera lauloi ja aurinko paistoi!
Mutta kaiken humun alla sambakouluilla oli paljon vakavaa sanottavaa! Päälimmäisinä ilmastonmuutos ja muoviroskaan hukkuminen. Laulut saattoivat kuulostaa vain taustamusiikilta, mutta tanssijat lapsista aikuisiin toistivat sanoja ulkomuistista. Parannetaan maailma tanssimalla ja tehdään siitä parempi paikka!
Iän myötä huomaan, että uskoni ihmisten hyväntahtoisuuteen ei ole enää niin vankalla pohjalla kuin ennen. Nyt en enää usko, että kirkasotsaisuudella maailma paranee tai kaikki todella tarkoittavat, mitä sanovat.
Ensin huokaisin mielessäni, että karnevaalin optimismi on vain tyhjää höpinää kovan maailman päättäjien ja talousvetureiden edessä. Sitten hoksasin, että kyynisyys on sortajia pahempi maailman vihollinen! Ja karnevaali tuo valoa ja uskoa juuri sinne, missä sitä eniten tarvitaan.
Ein sanojat voivat rakentaa muurin turhista nippeleistä ja usko on vahvin työkalu siitä läpimenemiseen!
