Lähdin tavallisena torstaina junalla Helsingistä 7:20 ja saavuin keskelle Voiton päivän juhlallisuuksia Pietariin 10:47, kun armeijan helikopterit ja hävittäjät lensivät juna-aseman yli kohti kaupungin keskustaa.
Eikun heti kamera esiin ja räpsimään!
Ja juuri se kuvaa pitkälti minun tähänastista kuvaamistani! Kiertää maailmaa päämäärättömästi, odottaa jotain vastaantulevaksi ja sitten hätäisesti huiskia menemään.
Olen pitkään tiedostanut ongelman ja yrittänyt etsiä siihen mielekästä ratkaisua, mikä on minulle tyypillisesti koostunut loputtomasta pään seinään hakkaamisesta ja ei-toimivien ideoiden listaamisesta.
Jatkuva tekeminen säästä, fiiliksestä ja valon määrästä huolimatta on auttanut. Minulla on nyt rutiini, missä erottelen toisistaan lämmittelyn, muuten vaan tekemisen (mikä on myös tärkeää!) ja harjoittelun (kamera-asetukset, sommittelu jne). Rutiini on kuitenkin ollut vain laastari, millä olen hoitanut kroonista kuumetautia.
Mutta viimeinkin, Voiton päivän paraatia seuratessani Nevski Prospektin varrella, sain tunteen, että kuukausia asettelemani domino-palikoiden jono lähti kaatumaan täydellisessä järjestyksessä.
Oman näköistä journalismia
Joskus kuvasin Helsingin kerjäläisiä. Ajattelin, että aihe on tärkeä ja kadulla rahaa pyytäviä romaneja pitää tuoda esiin arvokkaasti ja ihmisyyttä korostaen. Mutta, kun pelkkä kuvaaminen tuntui hyväksikäytöltä ja kolikoiden antamisen kanssa ei voinut tietää, onko niistä oikeasti apua, jätin aiheen ja totesin, että ehkei minusta ole journalistiksi.
Nyt jälkikäteen näen, että kokemus oli ensimmäinen askel tiellä kertovaan/komentoivaan kuvaamiseen. Kokemuksen jälkeen tunsin itseni selkärangattomaksi pelkuriksi ja tietoinen kantaaottava kuvaaminen jäi kokonaan. Vain ajoittain sopiva hetki, fiilis ja kuva sattuivat yhteen ja löysin sellaisen sävyn, jonka tunsin oikeaksi.
Nyt jälkikäteen on helppo poimia nuo oivalluksen murut matkan varrelta ja liittää ne osaksi kehityksen polkua.
Valokuvaajan ”voiton päivä”
Voiton päivän paraati juhlistaa Neuvostoliiton voittoja toisessa maailmansodassa. Näkymä kadulla on kuitenkin tavalliset ihmiset kantamassa sodassa kaatuneiden tai sen läpikäyneiden esivanhempiensa kuvia. Katutasolla, punaisten lippujen alapuolella hävisi kuvasta vihollisuudet ja voittajat, ja astui esiin vain sodan inhimillinen tragedia.
Tuolloin ei ollut enää merkitystä, kenen mielestäni näkökulmani on totuudenmukainen vaan, että se oli minun ja minulle se oikea. Olisin halunnut nostaa ilmaan kuvan isoisästäni, lisätä sen alle kyriilisin aakkosin hänen nimensä ja osallistua marssiin. Tarkoittaa Voiton päivä kansakunnalle ja maailmalle mitä tahansa, tuolla hetkellä se tarkoitti minulle sodan järkyttävyyttä, menneisyyden muistamista ja sen virheistä oppimista.
Oma näkökulma, siihen takana seisominen ja kuvissa näyttäminen on yksinkertainen oivallus, mutta isot asiat usein ovat hyvin yksinkertaisia. Olen myös oppinut, etten kaikkiin asioihin osaa saati pysty ottamaan kantaa.
Jos tällaisia suuria/pieniä mielensisäisiä tulivuorenpurkauksia on tulossa jatkossakin, jatkan tällä tiellä. Ja samaan syssyyn hoksasin myös kolmannen jutun: olen aina pelännyt muiden kommentteja, mutta tällä kertaa oma näkemykseni oli niin voimakas, etten enää välittänyt.
Ja se onkin kompassinuoleni seuraaviin aiheisiin ja kuviin!
