Aloitin graafisen koulun tammikuussa -91. Talossa oli neljä Applen konetta, joista kaksi vanhoja ”kottaraispönttöjä”, joiden ruutu oli hiukan nykyisten älypuhelinten näyttöä suurempi, muuten piirrettiin Amigalla, joka oli opettajan mielestä graafisen työn tulevaisuus.
Valokuvauksen suuri oivallus oli, kun ostimme filmiä metritavarana, kelasimme itse mustavalkotavaraa rullalle ja kokeilujen tulokset kehitettiin ja vedostettiin itse.
Tuloksia syntyi (hitaasti), mutta jokainen vedos niisti taas markkoja jo valmiiksi persaukisen opiskelijan budjetista ja siksi valokuvaaminen jäi.
Sitten 2000-luvun alussa tuli ensimmäiset kamerat puhelimiin ja työpaikalle hankittiin Canonin D300, ensimmäinen digijärkkäri, mikä aloitti murroksen, jonka tuloksena kunnon digi olikin yhtäkkiä tavallisen kansan saatavilla.
Kahden tyssähtäneen kuvaamisbuumin jälkeen Instagram jokunen vuosi sitten oli viimein se, mikä todella käynnisti kuvaamiseni. Ja tällä kertaa ne hutilaukaukset, mitkä opiskeluaikoina maksoivat markkoja olivat ilmaisia ja tarpeellisia!
Esimerkiksi tänään: kävelin kaupungilla tunnin kaksi, valoitin noin 250 ruutua, 62 niistä oli mitenkään mielenkiintoisia ja 4-5 sisältävät häivähdyksen jostain, missä näen edes osan siitä ajatuksesta mitä hain kuvattaessa tai löydän jotain muuta, mitä tilanteessa en huomannut lainkaan!
Suurin tavoitteeni on oppia kuvaamaan siten, että kuva olisi mahdollisimman valmis asetelman ja rajauksen suhteen sillä hetkellä, kun painan laukaisimesta. Tänään 100%:n massasta tislautui 2-3 prosenttia, joista rakentaa tulkintoja.
Kun teen kuvia itselleni, minun ei tarvitse miettiä sääntöjä. Asetelma, värit, värittömyys ja kontrasti ovat kaikki työkaluja, joiden avulla yritän löytää valotetusta suorakulmiosta ”minun kuvani”. Ja kuten tänään, lopputulos saa näyttää rosoiselta, etsivältä ja epätäydelliseltä.
Se on kaunista, luovaa ja rentouttavaa!
