Keväällä 1994 saimme tehtävän: opiskelin luovaa kirjoittamista kansanopistossa Kokemäellä ja meidän piti kirjoittaa kuvaus luokkatoverista mainitsematta tämän nimeä ja muiden piti arvata kenestä oli kyse.
En muista kenestä kirjoitin ja mitä muista sanottiin, mutta kolme asiaa muistan selvästi:
- kun sain selville, kuka minusta kirjoittaa, ajattelin, että ”nyt menee homma ihan pieleen, kun Hessu ei kuitenkaan uskalla sanoa mitään suoraan,
- En ymmärtänyt, miten kuvaus voisi olla minusta ja
- Kaikille muille oli heti selvää, kenestä oli kysymys!
Itse kuvauksesta en muista muuta kuin hahmon repliikin itsestään: ”Pitäis saada jotain aikaiseksi”.
Ja kuinka monta kymmentä kertaa seuraavien vuosikymmenten aikana tuo virke onkaan palannut mieleeni!
Aina vaatimassa. Itseltäni!
Olen levoton luonne. Aina pitäisi olla menossa ja sinkoilemassa lisää ideoita. Jossain vaiheessa vuoden -94 jälkeen opin, että mikäli halusin nähdä idean toteutuvan, oli minun tehtävä se itse.
Tuolloin aloitin jonkinlaisen projektikurin, missä pyrin aloittamaan vähemmän ja lopettamaan enemmän. Vuosien ja vuosikymmenten saatossa se on toiminut. Olen onnistunut työllistämään itseni, hoitamaan lestini ja toimittamaan tulosta silloin, kun on sovittu.
Se on rauhoittanut sisäistä itsensä ruoskijaani, mutta tehnyt elämästä harmaampaa ja ammattimaisempaa.
Uusi alku
Kun töiden väheneminen, mistä olen puhunut jo aiemmin, ajoi etsimään uutta, olen jälleen alkanut nykiä tuon vuosia seisoneen projektikoneen moottoria uudelleen käyntiin. Olen ryhtynyt valokuvaamaan, videoimaan ja viimeksi piirtämään.
Samalla koen myös ympyrän sulkeutuvan. Kynä ja paperi oli piste, mistä kipinä graafiseen alaan lähti ja vaikka nyt paperi on monesti vaihtunut kosketusnäyttöön, olen silti saman yksinkertaisen luomisen prosessin äärellä.
”Anna uusien silmujen nousta”, hoen itselleni. Kun nyt tiedän osaavani viedä asiat loppuun asti, täytyy minun huolehtia, että lähde ei pääse tyrehtymään.
