Noin kaksi vuotta sitten aloin metsästää mediaseksikkyyttä. Olin jo saanut tuntumaa Instagramista ja päätin seuraavaksi selättää YouTuben.
Lähtö oli minulle tyypillisesti ”soitellen sotaan” -meininkiä ja lopputulos teki juuri niin komean mahalaskun kuin saattaa kuvitella.
Mutta silti koin, että se oli sen arvoista!
Miksi näin? Opiskeluaikana huomasin, että en ollut kummoinen pänttääjä, miksi kielet olivat minulle vaikeita, mutta kun järjestin itseni kahdesti ummikkona outoon maahan huomasin puhuvani kieltä jo muutaman viikon kuluttua.
Sama sosiaalisen viestinnän oppimisen kanssa. Ainoa keino, miten koen löytäväni ”oman ääneni”, oman tapani ilmaista itseäni milläkin somealustalla, tapahtuu aina sen kautta, että ensin hypätään syvään päähän ja sitten katsotaan, mihin suuntaa virta vie.
Nyt olen käynnistämässä jo neljättä videoblogikokeiluani ja ottamassa ensimmäisiä askeleitani podcastien maailmassa.
Ja miksi, voisit kysyä toistamiseen: miksi taas lähteä moukaroimaan otsalla tyhjän huoneen seiniä?
Siinä on ripaus yhteisön hyväksynnän hakua ja hyppysellinen halua tuoda itseä esiin, mutta suurin kauhallinen siinä on sitä samaa seikkailun kaipuuta, mikä laittoi minut aikanaan lähtemään kuuden verbin kanssa Italiaan tai Turun murteen tuella Tarttoon.
Kielet ovat vaihtuneet medioihin, mutta sokea syöksyminen ei ole muuttunut miksikään!
