Naapurini herra T on koulutettu valokuvaaja ja hoitaa kotistudiossaan kätevästi uudet profiilikuvat Linkediniin ja muut tilaustyöt.
Vaikka valokuvaus on tällä hetkellä pääasiallinen tulonlähteeni, en vaan näe itseäni kuvaamassa samalla tavoin ”ammattimaisesti”.
Puhunko itseni kanssa ristiin?
Aiemmin se tuntui siltä, mutta sittemmin olen tehnyt aselevon omantuntoni kanssa ja ymmärtänyt minkälainen valokuvaaja olen.
Minulle valokuvaus on löytöretkeilyä, missä pyrin tavoittamaan kennolle jotain erityistä. Se voi olla tilanne, johon sattuma tuo ainutlaatuisen käänteen, kuten juoksija kompastuu radalla tai toisen kanssa keskusteleva rouva jatkaa juoman kaatamista, vaikka lasi on jo täynnä.
Olen tehnyt myös ammattimaisia keikkoja, ja jopa selvinnyt niistä kunnialla ja laatu on ollut kohdallaan. Kuitenkin tuollaisista keikoista jää helposti tunne, että sisältö jää helposti liian pinnalta kiiltäväksi tai muoviseksi (mikä on usein tarkoituskin, mutta usein ilmaistaan mairittelevimmin sanakääntein!). Ja vaikka asiakas saa, mitä haluaa, jää minulle työstä ontto tunne.
Ja mikäli vain duunia kaipaan, olisi paljon helpompaa ja ansion puolesta säännöllisempää mennä kauppaan täyttämään hyllyjä. Työ ei ehkä ole sisällön puolesta palkitsevaa, muttei myöskään jää kaivelemaan, kuinka moni ”rosoisempi” tai vivahteikkaampi idea jäi testaamatta tai toteuttamatta.
Vakaumukseni vahvisti lopullisesti, kun pari viikkoa sitten luin valokuvaajien Facebook-ryhmästä kollegoiden kokemuksia huonoista asiakkaista, jotka joko vähättelivät tekijöitä puuhastelijoiksi, jotka ovat vain lyöneet ammattin leiman harrastuksen päälle, välttelivät maksamista tai molempia. Ja tarinoita on paljon.
Seikkailemalla ansaittu euro tuntuu paljon merkittävimmältä kuin duunilla ansaittu kymppi!
